The Star of Azazel - Azazelin Tähti

METSÄ

Metsän henki hyvä,
sulje minut syksyiseen syliisi,
ota suojelukseesi,
virvoita mieleni kuusten kuiskeessa,
huminassa hongan jalon.
Anna sieluuni rauha syvä,
kunnes taas näen valon.

-Pirjo Levo-

Edessä hengen kirkkauden

hävityksen meressä sinä loistat oi pudonnut aamutähti
kirkkailla kasvoilla katsot läpi hengen ajan
etsien totuutta ylitse muiden
seuraan polkuani etsien kadotuksen suuria voimia
hengen kirkkauden annan loistaa kohti valaisevaa polkuani.

sinun kohtalosi on raskas kantaa

olen kutonut kuihtuneet mytologiat ihooni
kääntänyt pyhät kirjat puolelleni, vieraalla
kielellä silitän sinut hereille, kysyn kuinkako
monta ikuisuutta päivistä joina sinun oli valta
tuoda valo

kirjot punaisia ruusuja
kahleiksi rintalastaani
avaat silmäsi sisälläni
annat aamuja jaettavaksi

Anna pedon tulla,
pedon perässä pakanan,
pakanalla sairas mieli,
mielellä terävä kieli.

Kiitoksia kaikille jotka ovat lähettäneet omi runojaan, ja kiitos myös siitä että niitä on ilmeisesti lähetetty harkiten. Paras tapa varmasti onkin se, että kun kyse on omista tuotoksista, julkaistaan silloin valikoituja helmiä. Tämä on ketju joka helposti hukkuu ja muuttuu yksipuoliseksi ylitarjonnasta. Vaikka en yleensä mitään kommentoi, palaan tämän ketjun ääreen säännöllisesti, sillä olen kiinnostunut oikeastaan kaikesta runoudesta.

Posti toi tänään hienon kokoelman "Uuno Kailas: Runot 1922 - 1931". Tahdon jakaa siitä yhden, nimeltään Musta satu. Kuulun siihen runsaslukuiseen joukkoon, joka katsoo että tässä runossa tiivistyvät monet runoilijan kiehtovimmista puolista.

MUSTA SATU

Olin pieni poikanen.
Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin,
joka teki niin suureksi pimeyden,
minä pelolla ajattelin illoin:

"Se kulkee hiipien
ja ottaa lasten sieluja yöllä,
se ruhtinas mustien siipien,
joll' Eedenin käärme on vyöllä.

Ja kupeilta äitien
se heidät, vuoteilta viattomuuden,
vie unessa poluille pimeyden,
himon, rikoksen juhliin ja alhaisuuden.

Pahan saavat he siemenen
siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään.
Se, salassa juurtuin ja versoen,
on kerran vahvempi heidän kättään."

Nyt taas minä muistin sen.
Se tulee tunnonvaivojen illoin,
satu musta, siivillä pimeyden --
ja on kuin Saatana naurais silloin.

tämä on kirjoitettu 6.6.2006.

Syli naisen kylmä
Tuonelan joen rannalla
seisoo ja odottaa

Ei kuule kaikua äänten
turha venettä odottaa
tuonelan joen rannalla
musta joutsen sua tuijottaa

Kannel on rikki jo kauan
ei kaloja ollenkaan
tuonelan joen rannalla
turha venettä odotaa

Maa on kylmä ja musta
kivi leivässä odottaa
tuonelan joen rannalla
syli kylmä sua halaa

Ei kuulu surinaa siipien
ei valoa tuo mehiläinen
tuonelan joen rannalla
iäti odottaa saat.

SOITTAJA
Stephane Mallarme

Kello kuulaalla äänellä herättää
aamun auvoisen puhtaassa ilmassa.
Puhuri lasta hyväilee, angeluksen
timjami ja laventeli helkähtää.

Lintu hipaisee soittajaa, hän siivekästä valaisee
latinaksi vaikeroi ja kivelle käy istumaan.
Kivi ikivanha kieltään väläyttää.
Hän kuulee vain kaukaista helinää.

Soittaja olen minä. Voi! Himon yössä turhaan
ihanteen melodiaa tapailen, kylmä synti
läpäisee uskollisen höyhenpuvun.

Ja ääni onttoina rippeinä kiirii!
Vaan jonain päivänä, Oi Saatana, väsyn tapailuun.
Silloin tönäisen kiveä ja hirttäydyn.

Kaatakaa viiniä ja tanssikaa, jos ylpeä on ihminen,
tuokaa ruusuja jos ruusu jo kukkii.
Yhä nousee vesiputouksen höyry vuoren kylkeä,
isämme Ruusuristi makaa haudassaan.

Laskekaa kaihtimet, tuokaa viulu ja torvi,
jotta huoneessa ei yksikään jalka lepää
eikä suu viinittä kuivu tai suudelmitta,
isämme Ruusuristi makaa haudassaan.

Turhaan, yhä turhaan ärjyy vesiputous,
ikuinen tuikku valaisee hämärän,
viisaus kätkettynä silmiensä onyksiin
isämme Ruusuristi lepää haudassaan.

– W.B. Yeats: Hautaluola

Kokoelmasta Responsibilities, 1914. Kääntänyt Jyrki Vainonen.

Kääntäjä wrote:viittaus Christian Rosenkreutziin, jonka väitetään 1400-luvulla perustaneen mystisen ja okkultistisen Ruusuristin veljeskunnan. [...] Haudatun hahmon voi tulkita myös uutta tulemista odottavaksi Antikristukseksi.

Anna-Stina Nykänen kertoi tänään Helsingin sanomien luterilaisuutta käsitelleessä kolumnissaan hyvin kauniin anekdootin eräästä eniten rakastamastani suomalaisesta runoilijasta, Uuno Kailaasta. Kuinka sattuikaan, olin juuri ajatellut hänen erästä tekstiään, etsiessäni esimerkkejä suomalaisista Atlantis -aiheisista runoista:

ATLANTIS

Oli onnellisten saari mun sydämeni kerta,
ja auringossa kylpi se keskellä merta.

Ja linnassa siellä monin jalokivin hohti
Maan prinsessa kaunein ja prinsessa nuorin
- mut sielua vailla ja peikotar siksi.

Meren äärillä kultaisin pähkinänkuorin
unet soutivat vehmaita rantoja kohti:
ihanaisinten huulien kostuttimiksi
Ilon maasta ne noutivat ruusujen mettä.

Jos kuinkakin valtiatarta ne palvoi,
jano prinsessan julmillla huulilla valvoi:
- Ei sammu se ihmisen kyynelettä!

Hän kyyneltä pyys - mereks ei sitä tiennyt.
Sen sai: tuhotulvana saaren se peitti,
kuin simpukan aaltojen kohtuun sen heitti -
merenpohjainen peikkojen luola se lie nyt.

obnoxion wrote:Anna-Stina Nykänen kertoi tänään Helsingin sanomien luterilaisuutta käsitelleessä kolumnissaan hyvin kauniin anekdootin eräästä eniten rakastamastani suomalaisesta runoilijasta, Uuno Kailaasta. Kuinka sattuikaan, olin juuri ajatellut hänen erästä tekstiään, etsiessäni esimerkkejä suomalaisista Atlantis -aiheisista runoista:

En valitettavasti keksi nyt oikeaa ketjua, johon tämä linkki kuuluisi, mutta Atlantis-teemasta kuuntelin hiljan erittäin kiinnostavan haastattelun. https://www.youtube.com/watch?v=Ujj48GAqt04

Jos ette ole tutustuneet, niin sekä tämä filosofi Jason Jorjani että kyseinen New Thinking Allowed -youtubesarja ovat erittäin kiinnostavia ja käsittelevät esoteerisia aiheita sellaisella vakavuudella, joka on internetajalle harvinaista.