Page 17 of 22

Re: Runoutta

Posted: Tue Mar 12, 2019 4:51 pm
by obnoxion
Cancer wrote:
Tue Feb 19, 2019 6:24 pm
Varhainen Apollo

Kuten suoraan lävitse lehdettömän oksiston
näkee aamu, kevään tultua vasta,

ei jumal-pääkään tämä varjoton
estele runonkoita hehkumasta

ja osumasta meihin — kuolettaen melkein.
On varhainen katseensa häikäisevin, selkein.

Viileet laakereille ohimot nää
ja kulmain kaaret odottavat myöhempää,

koristavan ruusutarhan ylenemistä.
Ja terälehdet, yksittäin, lennähtää

suun hentoisimmista henkäyksistä,
tuon nyt vielä sinetöidyn, käyttämättömän.

Vai kuinka? Hymyllään — jo juoko hän?
Imee lauluaan ilmoista säihkyvistä…?


*

Toinen Apolloruno Rilken Neue Gedichtestä. Alkuteksti on suorastaan määritelmä termille ”kirkasotsainen”. Huomaan taas lopettaneeni itse lisättyyn kysymykseen, taas koukeroisen lauserakenteen vuoksi. Rilken täsmällisin prepositioin ja sijoin hallinnoitu saksa näyttää suomennettaessa pilkkoutuvan väistämättä.
Tämä sopii niin hyvin luonnontilaan, kun ainakin Lounais-Suomessa on valo tullut terävästi läpi lehdettömän oksiston, ja ollut todellakin lähes kuolettavaa, osuessaan varhaisessa keväisyydessään helmikuun hankien kylmille ohimoille ja kaarille... Olen ainkain itse kokenut helmikuun poikkeuksellisen apolloonisena.

Nyt kun muistan viimekertaisen Rilke-käännöksesi hyviä lähtökohtia, tästä oli helpompi nauttia. Olen iloinen että sait tuotua käännökseen oman riimirakenteesi. Toisin kuin usein englanninkielelle käännettäessä, suomenkieleen on yleensä mahdollista tuoda käännöksestä myös riimit.

Re: Runoutta

Posted: Wed Mar 13, 2019 11:31 pm
by Smaragd
"Siis mikä nyt? Miks, miksi viivyttelet?
Niin suuri miks on mieles arkuus? Miksi
ei sulla uljuutta, ei rohkeutta,

kun kolme Naista armon-autuasta
sinua huoltaa kartanoissa Taivaan
ja puheeni niin paljon hyvää lupaa."

Kuin kukat, sulkeutuneet ja kumartuneet
yökylmän alla, paistaessa päivän
taas kaikki aukee, kohoo korresansa

Jumalainen näytelmä 2. laulu, Dante Alighieri
suomentanut Eino Leino

Re: Runoutta

Posted: Sun Mar 17, 2019 12:26 am
by Cancer
Kiitos jälleen kerran palautteesta, obnoxion. Runouden kirjoittaminen on suurimman osan ajasta sellaista tyhjyyteen huhuilua, että sitä tuntee elävänsä aivan eri maailmassa kuin muut. Sanan avaruudessa. Tämän foorumin ansiosta minusta on vähitellen alkanut tuntua, että siellä voi kohdata muutenkin kuin vuosikymmenien tai -satojen välityksellä.

Re: Runoutta

Posted: Sun Mar 17, 2019 1:39 am
by obnoxion
Cancer wrote:
Sun Mar 17, 2019 12:26 am
Runouden kirjoittaminen on suurimman osan ajasta sellaista tyhjyyteen huhuilua, että sitä tuntee elävänsä aivan eri maailmassa kuin muut. Sanan avaruudessa. Tämän foorumin ansiosta minusta on vähitellen alkanut tuntua, että siellä voi kohdata muutenkin kuin vuosikymmenien tai -satojen välityksellä.
Minusta tuntuu kuin kuolleet runoilijat olisivat sydänystäviä tai rakkaita sukulaisia. Olen muutenkin kokenut että todellinen sukulaisuus on sielun sukulaisuutta; että jos sielut ikään kuin juoksevat yhteisessä purossa, on verisukulaisuus sen rinnalla pinnallisempi yhteys.

Runouden koen tavaksi päästä ulos sanojen vankilasta, joka minusta paljolti muodostaa maailmojemme rajat. Siksi on niin todellista ja pyhää kohdata runouden maassa. Ja kuten sanoit, siihen ihmeelliseen maahan tämä sinänsä vaatimaton ketju on myös minut useasti kuljettanut.

Re: Runoutta

Posted: Fri Mar 22, 2019 12:03 pm
by lux ferre
Marras

Dark figure arive in the land of shadows heart full of darkness light of misery death waits who belive eternal He who has no name land of darkness and light
He who serves eternal darkness he who shall serve eternal light
Seven star
seven sin
seven path of darkness light abyss and death

Life eternal
Death gateway
Reaching unown stars
Reaching seven stars of darkness abyss and death

Re: Runoutta

Posted: Fri Mar 22, 2019 1:56 pm
by Segel
Auringon hyvästijättö

Liioin, Maa, sinua lemmin,
luontoasi, lapsiasi,
vaan on aikani erota,
heittää jo ikihyvästit.

Kuulin kutsun kummallisen
seitsentähtisen selältä,
sain viestin salaperäisen
kahvoilta Kalevan miekan:
”Jätä huoli huomisesta,
pääset illalla ilohon
taakse taivahan yheksän,
ylle kaaren kymmenennen!”

Tuop’ on sytti onnen oudon,
viritti minussa mielen
mennä haaveeni hakuhun,
tulla tuntemattomihin;
voima uusi mua vetävi,
tähti vieras viettelevi,
valta vankempi minua,
mahti Maata korkeampi.

Jätän nyt hyvästi järvet,
niitut, metsät, merten rannat,
heitän hellästi ijäksi
valkamat, venot ja verkot;
olen tehnyt orjan työtä,
kainnut karjoja elämän,
kruunupääksi nyt palajan,
iloiseksi itsekseni.

Terve, taivainen Vapaus,
Rakkaus rajattomuuden,
avaruuksien Ajatus,
äärettyyden Henki heljä!
Sytyit sa sydämessäni
ammoin jo Ajan alussa,
välkytit väkevät liekit,
sähkön säihkytit kipinät,
vartuin muita valkeampi,
kartuin muita muhkeampi,
muita vahvempi valolta
lemmeltäni, lämmöltäni,
mutta myös tulen-tuholta,
palannalta, poltannalta.

Liioin, Maa, sinua lemmin,
kumpujasi, kutrejasi,
vaan on pakko nyt paeta,
meidän mennä toisistamme.

Illan viimeisen ilotan
varjoja vaellus-elon,
kerran viimeisen valotan
laaksoja inehmonlasten,
heitän heille hellettäni,
paistan päivänpaahdettani
talven vastaisen varalle,
valkeaksi yön ikuisen.

Etkö usko, Maa, minua?
Eikö mahdu mielehesi,
että en tule takaisin,
poistun nyt palajamatta?

Näit minun menevän aina,
aina kääntyvän takaisin
ilman pitkiltä pihoilta,
silloilta sinertäviltä;
saman silloin kutsun kuulin,
tunsin jo tuhannet kerrat
saman mahdin määräyksen
syvällä sydämessäni,
teki mieleni totella,
vaan en voinut voimaltani,
olin altis astumahan,
vaan en jaksanut jalalta,
koska kuulin kutsun toisen,
viestin vienomman tajusin
niinkuin kanteleen helinän
kankailta hämärtyviltä.

Ja ne lauloi laaksot, vuoret:
”Ohoh, tuhma Päiväntähti,
heität Maa-elon ihanan,
täyden, herkän, heilimöivän,
tähden Tyhjyyden ilojen,
mitatonten mielten vuoksi;
Ajan vaihdat armas-helman.
Hetken kiitävän, heleän,
ijäisyyksien sylihin,
vuodetonten vuotehesen!
Tiedä, tiedä, tähti tuhma,
sylit on jäiset Järjetärten,
kyljet kylmemmät sitäkin
Älytärten äänetönten
täydellisten tien tuvilla,
asunnoilla autuaitten!
Huudat Maata, armastasi,
kuollut ei sinua kuule,
itket kukkakumpujasi,
kuki eivät uudellensa
myrjaadien vuotten mennen,
tuhantisten toisten tullen.”

Muistin silloin, Maa, sinua,
rintojasi, ripsejäsi,
riensin myrskynä takaisin,
liekkinä poveni polton.

Pilkkasivat ilman immet:
”Tuoko sankarin tapoja?”

Ärjyivät jumalten äänet:
”Siispä katko kahlehesi!”

Taivas korkea kohisi:
”Suistu jo radalta, raukka!”

Valon itki valtakunta:
”Meiltä ylhäisin aleni.”

Tuop’ on tuima Pohjantähti
se sanan sanovi täyden:
”Ohoh, urosta onnetonta,
leimua petetyn lemmen!
Jo on kultasi levännyt
kupehella Kuu-jumalan,
onpa outo nauratellut
naista Päivyen pätöisen,
joka ilta jo iloinnut,
joka aamu armastellut,
suikannut suloista suuta,
kaulannut Kavetta mointa
poistuessa sun poloisen
avaruuden askareille!”

Kaaret vahvuuden kajahti:
”Puhui totta Pohjantähti!”

Kaikki Kaaos järkähteli:
”Auta armias Jumala!”

Jylisi vihani jylhä:
”Poltan ma poroksi kurjat!”

Henget julmuuden julisti:
”Tapa heidät hekkumalla!”

Ja ma hehkuin hekkumata
teidän kummankin kupuhun,
ja ma painoin palkehia
teidän kummankin palohon,
ja ma lietsoin liekkiänne
teidän kummankin tuhoksi,
ja minä rakastin teidät
rappiolle, turmiolle.

Lien myöskin palanut itse,
paras mennyt pois minulta,
jäi kyllin jälelle vielä,
kyven kuuma liiatenkin.

Siit’ on vierryt vuotta monta;
tässä vierimme yhäti,
sinä raukka Maa-emonen,
minä parka Päiväntähti,
kolmas kuollut Kuu-Jumala,
mennyt meistä ensimmäisnä.

Synkkä meill’ on saattoseura,
liemme synkemmät sitäkin,
kurjemmat kuin kuolo itse.

Kun ma muistan muinaistasi,
silloin, Maa, sinua säälin,
silloin itken itseäni,
taivon pilvihin pimenen,
muistan muotosi tulisen,
ainehesi alkuhehkun,
henkesi valon väkevän,
sielusi siniset liekit;
kasvoi niistä kaunis vilja,
nousi korttehet koreat,
sanajalkojen jalous,
aarnipuiden aatelisto,
kaikki itsesi ilosta,
lämmöstä povesi päivän.

Siit’ on vierryt vuotta monta,
olet jääksi jäätymässä,
onnehesi tyytymässä.

Kuoli kerran Kuu-Jumala,
olet kohta itse kuollut.
Etkö konsana heräjä?

Pahoin tein ma, Maa, sinulle,
pahoin teit sa, Maa, minulle.
Etkö sa lepy ikinä?

Katsot, katsot liikkumatta.

Kuulen huultesi huminan:
”Ellös, Aurinko, eroa,
mene pois minulta Päivä,
ainoa, jota rakastan
koko aavan ilman alla!
Vaikka vanhatkin olemme,
saamme toinen toisihimme,
vaikka kurjatkin olemme,
teemme riemun toisistamme,
ajan tullen armahamman,
aikakauden kaunihimman,
sydänhuolen huokeamman,
helpomman elämän hetken.”

Uskoin muinen, Maa, sinua,
en nyt uskone enempi,
vaikka sammuisin samalla,
kuolisin kuin itse kuolet.

Poistun nyt palajamatta.

Eino Leino

Tää runo saa aina itkun silmään :cry:

Re: Runoutta

Posted: Sat Mar 23, 2019 9:49 pm
by Ave
Kiitos tästä, Segel!

Re: Runoutta

Posted: Tue Mar 26, 2019 10:20 pm
by obnoxion
Ave wrote:
Mon Oct 22, 2018 9:42 pm
(Jäljitän jotain nyt.)

***
keskellä yön radioaaltokohinaa
nousevat laskevat sydämenlyöntiaskeleet
rappukäytävässä
minut on tänne asetettu makaamaan kerrostalon rintaa vasten
unet näkevät minua täällä ja
huomenna
on minun vuoroni nähdä niitä:
laitan tukan ja
lähden kaduille kävelemään
vaikka voisin lentää


***
Leikitään tasapainon löytymistä
leikitään ammatteja
harjoitellaan paheksuvia katseita
jotta osataan isona
olla ihmisiksi
ja jotta osataan
kaupungin yössä
erottaa autot
kiilluvasilmäisistä teräskissoista

Leikitään
mutta pääasiassa
keinahdellaan
kuplitaan
virrataan
vuorovesien
vedenalaisissa puutarhoissa


***
Luin tätä ketjua alusta, enkä tiedä miten minulta on mennyt tämä runo ohi. Tämä on ehkä hyvinkin yksityinen runo, ja sittenkin se tunnelma untuu niin tutulta, suorastaan omalta. Aivan kuin olisin usein ajatellut samoilla lauseilla ollessani yksin valveilla. Innostuin lukemaan enemmänkin tekstejäsi. Olet hyvin taitava kirjoittaja. (En ole varma kuuluiko ensimmäinen sulkeissa oleva lause runoosi, mutta se sopii siihen).

Re: Runoutta

Posted: Tue Apr 09, 2019 8:33 pm
by obnoxion
LOOTIN VAIMO

Käännyin katsomaan kuulemma uteliaisuudesta.
Mutta sen lisäksi minulla saattoi olla muitakin syitä.
Katsoin taakseni, koska surin hopeavatia.
Vahingossa, solmiessani sandaalinlenkkiä.
En kestänyt katsoa pitempään mieheni Lootin
oikeamielistä niskaa.
Olin äkkiä aivan varma, että vaikka kuolisin,
hän ei edes pysähtyisi.
Minä, nöyrä, olin kerrankin tottelematon.
Käännyin, jotta näkisin, vieläkö he ajavat meitä takaa.
Hiljaisuus yllätti minut ja toivoin, että Jumala olisi muuttanut mielensä.
Kaksi tytärtämme katosivat jo vuorenhuipun taa.
Tunsin itseni vanhaksi. Etäiseksi.
Väsyneeksi vaeltamaan. Uniseksi.
Katsoin taakseni, kun laskin myttyni maahan.
Katsoin taakseni, kun pelkäsin mihin jalkani osuu.
Polulleni ilmestyi käärmeitä,
hämähäkkejä, peltohiiriä ja korppikotkapoikue.
Eikä yksikään niistä ollut enää hyvä tai paha — kaikki elävä vain
kiemurteli ja poukkoili pakokauhun keskellä.
Katsoin taakseni yksinäisyydestä.
Häpeästä, että livahdan karkuun.
Koska halusin kirkua, palata.
Tai käännyin vasta sitten, kun nousi tuulispää,
joka sekoitti hiukseni ja nosti helmani ylös.
Minusta tuntui, että he näkevät sen Sodoman muureilta
ja räjähtävät jylisevään nauruun, kerran ja taas kerran.
Katsoin taakseni vihasta.
Halusin herkutella heidän perikadollaan.
Katsoin taakseni kaikista yllä mainituista syistä.
Katsoin taakseni tahtomatta.
Kivenjärkäle vain kääntyi allani kirskuen.
Halkeama katkaisi äkisti tieni.
Reunalla tasapainoili hamsteri takajaloillaan.
Ja silloin me molemmat vilkaisimme taaksemme.
Ei, ei. Minä jatkoin juosten matkaa.
Kompuroin ja nousin yhä uudestaan,
kunnes pimeys syöksyi taivaista,
ja sen mukana tulikiveä ja kuolleita lintuja.
En saanut henkeä ja kiepuin kuin hyrrä.
Joka sen näki, ajatteli, että tanssin.
Saattaa olla, että silmäni olivat auki.
On mahdollista, että kaaduin maahan
kasvot kaupunkia kohden.

- Wislawa Szymborska -
Puolasta suomentanut Jussi Rosti.

Re: Runoutta

Posted: Sat Apr 20, 2019 2:11 pm
by Badb
Himalajan portailla
Edith Södergran

Himalajan portailla
istuu suuri Vishnu
ja uneksii.

Ääretön on ilta Himalajan ympärillä.

Valkoisissaan
seisoo pikku pyhiinvaeltaja purppurakajossa.
Kaikkivaltias,
ota minun elämäni
yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...
Haluan nähdä mitä sinä haluat - ja tuhoutua...