Re: Runoutta
Posted: Fri Nov 16, 2018 1:52 pm
Näin lyhyestä elämästä voi jo hakea suojaa.
Sen voi kietaista ympärilleen, kuluneen takin,
joka jokaisella tahrallaan ja repeämällään puhuu
hiljaa, pimeitä. Povitaskun paikkeille
kuivunut veri
tiputteli hankeen
jonain helmikuun yönä. Kirjasi oli
kaukaa ajehtinut käsiini,
luettu, annettu haltioida, käännetty
toiselle laajalle ja autiolle kielelle.
Olit mustasuuni, tyhjänpuhuja.
Olit yhtä kännissä yhtä usein.
Kipu tuntui vuoroin kuusien latvoissa, lähellä tähtiä,
vuoroin kohmeisessa maassa. Sysi tykytti.
Kipu muistutti minua hiljaa jostain.
Kiilui tielleni alkeellista valoa.
Olin matkalla tahrimaan vielä yhtä rakasta, esittelemään avoimuuttani
muillekin kuin metsälle. Olin koko talven haahuillut
sanontasi aavoilla,
sankassa, ontontoikkoisessa tuiskussa, risukirjoituksessa, riudukossa,
ja siltä viimein näytinkin. Yötä roiskui
yltympäri eteistä
kun kompuroin sisälle leveästi, oikeaa
kyynärvarttani myöten hymyillen.
Vasta tämän vanhemman ystävän katse sai minut hiukan hätkähtämään.
Pakitko taas? Perheriitoja?
Mitä noin kalpea oikein on kärsinyt?
Selityksittä tulin riuhtaistuksi
erääseen kodiksi sotkettuun huoneeseen.
Kokonainen lapsuus vaimeina ääninä sammalmaisten, kuhistujen seinien läpi:
videopeli pajatti ja vonkui, vedenkeitin porisi myöhää teetä varten,
kitara saattoi hyvinkin soida.
Paikattiinko sinutkin, mustasuuni?
Tyrehdytettiinkö tumma vuoto
silmiesi pohjilta pihojen perille, veren tuhoisa kaipuu yön avarampiin suoniin?
Voiko muuten kuin vuotamalla puhua?
Talon käydessä nukkumaan me nojasimme ulos
ikkunoista ja puhalsimme savua
kirkkaaseen pakkaseen. Naurumme juuret
tunkeutuivat lihan kaikkeen vapinaan
(itkun, pelon, kylmän),
rajut harmaat kukinnot hajosivat valossa.
*
(Kun nyt oli puhe mustasta. Runon sinä on Hai Zi, mutta se on omistettu paikkaajalleni. "Loputtomien kärsimysten jälkeen palaan kotikylääni...")
Sen voi kietaista ympärilleen, kuluneen takin,
joka jokaisella tahrallaan ja repeämällään puhuu
hiljaa, pimeitä. Povitaskun paikkeille
kuivunut veri
tiputteli hankeen
jonain helmikuun yönä. Kirjasi oli
kaukaa ajehtinut käsiini,
luettu, annettu haltioida, käännetty
toiselle laajalle ja autiolle kielelle.
Olit mustasuuni, tyhjänpuhuja.
Olit yhtä kännissä yhtä usein.
Kipu tuntui vuoroin kuusien latvoissa, lähellä tähtiä,
vuoroin kohmeisessa maassa. Sysi tykytti.
Kipu muistutti minua hiljaa jostain.
Kiilui tielleni alkeellista valoa.
Olin matkalla tahrimaan vielä yhtä rakasta, esittelemään avoimuuttani
muillekin kuin metsälle. Olin koko talven haahuillut
sanontasi aavoilla,
sankassa, ontontoikkoisessa tuiskussa, risukirjoituksessa, riudukossa,
ja siltä viimein näytinkin. Yötä roiskui
yltympäri eteistä
kun kompuroin sisälle leveästi, oikeaa
kyynärvarttani myöten hymyillen.
Vasta tämän vanhemman ystävän katse sai minut hiukan hätkähtämään.
Pakitko taas? Perheriitoja?
Mitä noin kalpea oikein on kärsinyt?
Selityksittä tulin riuhtaistuksi
erääseen kodiksi sotkettuun huoneeseen.
Kokonainen lapsuus vaimeina ääninä sammalmaisten, kuhistujen seinien läpi:
videopeli pajatti ja vonkui, vedenkeitin porisi myöhää teetä varten,
kitara saattoi hyvinkin soida.
Paikattiinko sinutkin, mustasuuni?
Tyrehdytettiinkö tumma vuoto
silmiesi pohjilta pihojen perille, veren tuhoisa kaipuu yön avarampiin suoniin?
Voiko muuten kuin vuotamalla puhua?
Talon käydessä nukkumaan me nojasimme ulos
ikkunoista ja puhalsimme savua
kirkkaaseen pakkaseen. Naurumme juuret
tunkeutuivat lihan kaikkeen vapinaan
(itkun, pelon, kylmän),
rajut harmaat kukinnot hajosivat valossa.
*
(Kun nyt oli puhe mustasta. Runon sinä on Hai Zi, mutta se on omistettu paikkaajalleni. "Loputtomien kärsimysten jälkeen palaan kotikylääni...")