Ave wrote:
avaan väärän oven
lähden uimaan pinnan sijasta pohjaa kohti
näkemään, miten liha ja veri tietää
on tarve antaa itsensä hukkua,
on tarve leikata auki ja tutkia,
laulaa katkaistulla kielellä
unessa jossa näytetään
vanhan kauhupelin muistiinpanovideoita
Niissä tämän naisen elämä syntyy
Tulin lukeneeksi tähän henkilökohtaisimpaan runoosi joukon hyvin henkilökohtaisia merkityksiä omasta elämästäni. Mieleeni palasi noin viiden vuoden takainen ajanjakso, sattumoisin sama, jolloin rekisteöidyin tälle foorumille ja aloin käydä Lucifer-looshin avoimissa tapahtumissa. Tai ehkei niinkään sattumoisin… — sillä eivätkö aika monet ole päätyneet AT:n vaikutuspiiriin aspektiväreistä juuri mustan alaisuuteen kuuluvien tunnelmien johdattelemina? Aikana, johon viittaan, koin totisesti tarvetta antaa itseni hukkua. Vääriä ovia aukeni vähän joka puolella, ja suurin osa johti suoraan alaspäin. Tuntui, ettei pimeiden, lahoavien portaiden laskeutumisesta voinut saada kyllikseen.
Lempikappaleitani tuolloin oli Clan of Xymoxin
”Back Door”. Juuri sen liittäminen ensimmäiseen säkeeseesi keri hetkessä vyyhdin, jota tässä yritän aukaista. Jotenkin tekstisi avulla tajusin, ”muistin”, että takaovi, väärä ovi — joka siis tuona talvena soi alati taustalla tuijottaessani tuhkakuppia yksin kotona — viittasi myös hallitsemattomalta ja pelottavalta tuntuneeseen anaalis-regressiiviseen vaihteeseen, joka yksinäisessä ja viheliäisessä ”seksielämässäni” oli tuolloin päällä. Freudin seksuaaliteorian vaiheillehan voi aspektiväreistä löytää selvät vastaavuudet: oraalinen-valkoinen, anaalinen-musta ja genitaali-punainen.
Jälkeenpäin ajatellen olin ”kallellani alaspäin” ja ”laskeutumassa lihaan” yhdellä kertaa, tavalla, josta on monen mutkan kautta seurannut nykyinen lihaa henkistävä ja henkeä lihallistava ajatteluni. Minulle tuli tutuksi kehollinen itsetuhoisuus ensin viiltelyn, sitten anoreksian muodossa; paasasin halustani ”nähdä verta” niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti, nähdä, miten pitkälle vastenmielisyyksiin ja kipuihin pystyisin menemään (en kovin pitkälle, onneksi). Ennen en ollut suhtautunut ruumiiseeni oikeastaan mitenkään, olin vain ollut se. Nyt aloin suhtautua olan takaa.
Unissani näytettiin kitkeriä maistiaisia vanhasta kauhupelistä, jota pelasin hereillä vasta jokunen vuosi myöhemmin: tälläkin foorumilla hienosti tulkitusta toisesta Silent Hillista. Myös siinä on kyse helvetinmatkasta, matkasta maailman keskipisteeseen, jota tulen nyt yhtäkkiä ajatelleeksi eturauhasena, kun olen tähän perseilyyn lähtenyt. ”The door that wakes in darkness, opening into nightmares” … tietenkin painajaisissa on aina myös jotain puoleensavetävää, hirveän suggestiivista, ehkä ällön-ihanaa. Minkä vuoksi ”Tomorrow — I will be here again, be here again,” kuten edellä mainitussa kappaleessa voihkitaan. Jos James tykkää veitsestään liikaa, saattaa hän jäädä kiertämään helvettiään ikuisuudeksi.
On huomionarvoista, että elävän kehon ajatteleminen lihana — sen synnillistäminen, yhtäältä häiritsevän kiinnostavaksi ja toisaalta yhdentekeväksi, tomumaiseksi tekeminen tuolla voimakkaalla sanalla — mahdollistuu vasta älyllisen paikaltaan-repeämisen kautta. Tämä selittää, miksi Saturnuksessa, Saatanassa ja mustassa ylipäätään yhtyvät ”kylmimmän” järjen ja raskaimman materian merkitykset: ensimmäinen synnyttää jälkimmäisen. Niimpä myös reflektoimattomalle kehollisuudelle vieras halu ”leikata auki ja tutkia” on paikallaan ylikiihtyneen lihallisuuden keskellä, osin sen aiheuttajana. Liha ja veri eivät tällöin vielä (~enää) tiedä mitään,
niistä vain tiedetään; jos vähitellen opimme laulamaan katkaistulla kielellä, vaikka sitten välistä sössöttäen ja kuolaten, saavat ne kuitenkin dialektisesti korotettuna ja kirkastettuna takaisin tiedon, joka niillä kerran tietämättään oli.