Runoutta

[Einheri]

Vaihteeksi vähän erilaista ja kevyempää tavaraa vaihtelun vuoksi.

Yllätä kumppanisi spontaanisti!

Poika himokkain aikein,
yllättää halusi emäntänsä.
Erotiikkaa hänkin tahtoi,
isotkin pojat sillä kerskui.

Kattoparruun pylvääseen,
emännän nosti riippumaan.
Silmät peitti, korviinkin kuiski,
turvasanat hötäkässä unohti.

Tuppiremmillä kimmoisalla,
emäntää läiskäsi perseelle.
Kuului läiskäys, kuului toinen,
läiskeen katkas kirkuva huuto.

Kirkui, rimpuili vimmatusti,
naru petti, napsahti poikki,
emäntäkin istualleen putosi.

Ai saatana! Vitun hullu,
tuollainen ei ole normaalia.
Nyt loppuu sun sairaat leikit,
anna tänne se saatanan raippa,
suhun paskaan, en enää luota,

Heitti kaukosäätimellä,
sitten puisella jakkaralla,
esineet väisteli ninjan lailla,
tärisi pelosta sängyn alla.

Enää ei tahdo erotiikkaa maistaa.
Vaarallista on terveydelle,
kun emäntä heittelee tavaroilla,
eikä anna enää pillua.
_

[Insanus]

Supermiesch

naisille ruoskafiilis
turha tulla jauhaa
ehk tuli sy-fiilis
mutt' waagneri pauhaa
mä en tod. tarvii ketään
koska oon niin tee än tee
huh, kova kohtalo
sanon jee jee jee jee jee

-

taitaa olla nietzschekiintiö taas hetkeksi täynnä.

[Benemal]

Tämän jälkeen, kynnys postata omaa runoutta, on paljon madaltunut.

[Hoenir]

Supermiesch
naisille ruoskafiilis
turha tulla jauhaa
ehk tuli sy-fiilis
mutt' waagneri pauhaa
mä en tod. tarvii ketään
koska oon niin tee än tee
huh, kova kohtalo
sanon jee jee jee jee jee

Nämä sanat lävistivät sieluni

[Einheri]

KAHDESSA MAAILMASSA

pienen elämän ja suuren elämän ristiriidassa
pohdin totuutta.

Kannan selässäni jotain
jonka laskeminen pelottaa.

Arvet, joita niin rakastan
polttavat kuin peili, jota

katsoessa hirvittää.

Häpeän ja ylpeyden kehä, samuus johonkin
kollektiivisesti härnää niin kuin eläin,
jota teurastan selkäpuolella ihmisyyden.

Aamen, johon papinperkele ajatuksissaan uskoo
ei kanna ketään edes tänne rannalle
jossa Lautturin kanssa veisataan yhdessä.

Mihin mennä, mistä ja miksi?

Kahden maailman välissä

nyt

lopetan ajattelemisen
kuuntelen hiljaista, luonnon ääntä

Kaunista tekstiä toden totta, mieleeni muistuu aihealueeltaan hieman samoja tuntoja vastaava....
Nokitan siis tällä:

Mieleni sopukassa

Irrallinen todellisuus eskapismiin pakenee,
mielen pienet kuvajaiset, suuret järvet vuoristot.

Rantaveden laineilla luona lahoavan laiturin,
ohdakkeet ja piikkipensaat kuvajaista vartioi.

Sopukassa suojaisassa pieni tupa kelottuu,
piilopirtti katveessa mielen pienen maailmaa.
Nääntyneet puut rämeikön, tuvalle suojansa antaa.

Tuulenvire havinallaan, tuulikelloon yhtyy,
kuutamo jo järvenrantaa vuoristoista valaisee.

Irrallinen todellisuus eskapismiin pakenee,
silmät avaan tyyneydelle,
palaan kylmään maailmaan.

Tämä maa ei ole minua varten.
_

[Einheri]

Arkkitehti

Asun harmaassa maassa
soraisten mäkien keskellä,
joiden rinteiden varjot,
minulle suojaansa tarjoavat
päivänvalon keskellä.

Rakennan kauneutta sulin käsin,
ruskan luo synnytän kaamoksen,
maan tomusta nostan pakkasen,
kylmyyden puhtaasta rakkaudesta,
jonka keväinen aurinko pyhittää
kasvun ja vehreyden nimessä.
Puhallan yhtä tuulen kanssa.

Tummien verhojen takana luon,
mitä maailma haluaa olla.
Entropian polttoaine joka palaa
tomuksi ja tuhkaksi jälleen.

Muovaan ja rakennan kaiken uuteen loistoonsa,
jotta kehä alkaisi uudelleen.
Se on tehtäväni rakkaudesta elämälle.

Minä olen arkkitehti.

[Einheri]

Liekki

Tumman varjon saapuessa hiljaisuus täyttää mieleni,
kuinka onkaan tyyni, kuinka on niin lämmin.
Elämän polttava liekki tulilangalla vahatulla,
suitsukkeiden, heprean mantrojen takana.

Elämä kasvaa tulesta, roihahtaen auringosta,
valonsa heijastaa marsista,
leikitellen venuksen lämpimällä himolla.

Mieleni tyyneys, kuin hiljainen aavikko,
kivestä ja tomusta rakennettu todellisuus,
varjoisia luolia täynnä.
Tulilankana vahattuna, sydämeni on lämmin
tumman varjon kasvaessa.

Elämän kasvu tulesta, mantrojen takaa
hiljaisuus täyttää mieleni,
valolla ruoskitun pimeyden lävitse.

_

[Heith]

Tunnistaisiko joku tämän runon? Tämä oli Helsingin Sanomissa taiteilija Erkki Pirtolan kuolinilmoituksen yhteydessä. Pidin runosta kovasti.

Nyt kuolema saapuu
se on jo luissani, ruumiini,
lihani, maata imeskellyt
maaksi tahtoo takaisin.
Entäpä, jos MINÄ
en kuolekaan, entäpä jos, jos
se jää jonnekin kiertelemään.
Entä jos, jos
se joutuu kohtaamaan
tekojensa summan?
Rakastinko ketään?
Sanoinko sen, mitä minun
piti tulla tänne sanomaan,
säälinkö olentoja,
toinko kellekään vapahdusta
vai murhasinko
alusta loppuun
sanoillani, ajatuksillani,
teoillani.
Enkö oppinut Tunnistamaan
sitä Voimaa,
mikä luo, luo, luo.


Hyvästi Erkki Pirtola. Nyt onkin viime aikoina mennyt taiteilijoita kuin heinää kaatuisi.

EDIT: tämä olikin Pirtolan oma teksti.

[Nefastos]

Libran runotekstit poistettu kirjoittajan pyynnöstä.

[Badb]

Rimma Erkko: Kalmatar kaunoinen

Kuule kurja kuolon kutsu
Rastas raiska lähdön haaste
Mielikarvas marras julma
Lohduton on kuolo raaka

Jo on neitsyt uhrattuna
Impi surmattu poloinen
Siveellisyys silvottuna
Viattomuus pilkottuna
Neito nuori murhattuna
Kaunokainen lahdattuna

Likkalapsi vainajana
Kalmo kaunis kassapäinen
Loitsuja kajautteli
Manauksia rallatteli
Sanan virkki noin nimesi:

"Kalma kulta kaunoinen
Surma kaunis perkeleeni
Laula likka lauoilta
Neiti martaasta kohota
Sulje kylmiin liepeisiisi
Paina hyisiin helmoihisi
Riistä katala neitsyyteni
Raiskaa kurja siveyteni
Enhän tahdo impi olla
Harhailla hyveellisenä!"

Tuli Kalma kaunoinen
Surman alku, herran pelko
Auttoi immen vaivoistansa
Kassapäisen kauhuistansa
Loitsuja kajautteli
Manauksia rallatteli
Sanan virkki noin nimesi:

"Tanssi tytti Tuonelassa
Karkeloi piika Vainalassa
Lemmi lempo kuolemassa
Makaa marras vainaan kanssa
Tule rouvaksi manalan
Kalmattareksi matkanpäähän
Lutkaksi luvalliseksi
Portoksi paheelliseksi!"