Runoutta

[Einheri]

Kaamos

Kaamoksen kosketus tähtitaivaan,
aurinko piilossa pakkasten kajoa,
vanha mies niittää lumista satoa.

Piilossa pysyy pakkasherralta,
aurinko piilossa pakkasten kajoa.

Tumman taivaan vihreät juovat,
harmonia hämärän polaariyön.

Kosketuksessa hennon valoisan vyön,
pakkasherra voi tehdä täyden työn.

-

[Tulihenki]

Pyhä Maa

Olen unelmoinut äänettömistä aalloista
Hajotkoon sieluni karstat niiden vaimeaan sointiin
Lävitse sisäisen meren aina Aurinkoon saakka
Niin kuin maailma silmissäni katoaa

Lunaariset henget kieppuvissa vaelluksissaan
Sisäisten energioiden loputtomissa liikkeissä
Hajotkoon pedot tuhansien naamioiden takana
Valaistukoon tuhannet harhat petojen kuolon kuiskeessa

Jumaluuden kolminkertainen Initaatio
Alkuperäisen kosketus
Tietoisuuden spiraalinen tanssi
Tulessa palaneen rituaali

Salainen hautuumaa, josta pyhät kaipuut nousevat
Tässä kirkossa lävistetty syntyy uudelleen
Tuhansien kuolleiden Pyhä Maa
Valheiden kadotus, Totuuden ylistys

Herätys

On samea tuo joen pinta
Minne vienee sen virrat?
Lieneekö siellä tieni kadonnut?
Astun, mut en rohkene kulkea

Epätoivon vimma omasta pelkuruudesta
Sielun tyhjyys ilman täyteyttä
Eksyneen huuto: missä merkitys?
Syvältä sydämen Tuonelasta vastaus

Kenties jumalat ohjasivat tieni toisaalle
Ei virtojen sameus enää houkuta
Ei vesien tummuus enää kosketa
Kenties astuin oikeaan kääntyen toisaalle

Kiinnostua kuolemasta, on rakastua elämään
Tuhansien muotojen välityksellä koin Pyhyyden
Se, että yhdessä on tuhat ja tuhannessa Yksi
Äiti valaise Tieni

[Einheri]

Saarna

Kavahtakaa kipua lihassanne,
ojentakaa kätenne horisonttiin.
Nähkää vapahduksen punertava kajo,
maailmamme kivisellä reunalla,
auringon laskiessa tummalle rannalle,
pyhän maamme alle.

Kavahtakaa silmää päässänne,
hylätkää valossa näkemänne.
Sulkekaa chakranne keltainen hehku,
maailman pehmeältä unelta,
kuun noustessa öiselle taivaalle,
oman maamme ylle.
_

[Libra]

PENTTI HOLAPPA / Hymni synnyinmaalle



Olet punainen kuin veri pikareissa,
olet musta: epätoivon vuosisata,
virta suossa muta sydämellään.

Taivaan korkeuteen katoavat tähdet
hiljaisuuden varjon himmentämät.
Peltomies käy raskain jaloin
tietäin, että huomenna on aika täysi.

Talot maisemassa niin kuin sienet,
huuto nousee niitten kellareista.
Ruumiit lahoavat hautuumailla,
missä liukas sammalpeite versoaa.

Mutta peltomies ja sairaat kellareissa,
uhmasta kuin nuoli siivitetty
laulu tälle maalle, jossa tuskaan synnyttiin,
kärsimään kuin eläimet ja mitään tietämättä
sokeina kuin kerjäläiset paiseensyömät
ymmärrystä vailla kaiken jättämään.

Luovuttaen epätoivon voiman huomiselle,
jonka raskas aamunkoitto meidät tavoittaa:
malja synnyinmaalle, malja tälle maalle,
joka unet surkastuneet säilyttää.

[Einheri]

Kolibri

I

Hentoinen pieni kirskulintu,
valkosulkainen kolibri,
valon ja varjon sopukassa,
kolibri liitää maailmojen välissä.

Pihamaalla tutun,
puolella tuntemattoman,
kuin pieni tyttö tuo,
joka aidan raosta kurkki.

Vain siiveniskujen päässä,
pyöreän verson ympäriltä,
ilmaa nuuhki ja varjoissa aisti,
fuksianpunaisen nektarin,
luokseen kutsuvan feromonin.


II

Hentoinen pieni kirskulintu,
valkosiipinen kolibri,
mielensä pian rohkaisee.

Siiveniskut hämärää kohti,
tarkkaavaisena katselee,
kuin aidan raosta kurkkisi,
kukkivaa verenpisaraa.

Anovasti kimaltavin silmin,
siiveniskut hämärää kohden,
pienen maailman näyt nuo,
kimmeltävä pisara varjojen tarhassa.


III

Hentoinen pieni kirskulintu,
puhdassiipinen feminiini,
kietoo siivet ympärille,
valkosiipinen kolibri.

Nostaa katseen varjoja kohti,
viestiä toimittava valontuoja.

Valo väistyy kuolemalta,
varjot kiertää elämältä,
kolibri liitää maailmojen välissä.

Puolelta valon ja varjon,
toisesta löytää rauhan,
elinvoimaisen vehreän nurmen,
fuksianpunaisen pisaran.

_

[Libra]

Saturnuksen Miekka


Ken on Saturnuksen miekan
löytänyt kätköstä mustan hiekan
ja lävitse oman rintansa sen lyönyt
käärmeenpään on terä silloin poikki syönyt.

Ken on lävitse pimeän huoneen
matkannut neljää virtaa Tuoneen
ja kulkenut sen halki neljä kertaa
Riikinkukkoon, itseään nyt ihmisenä vertaa.

[Einheri]

Keinu

Keinutan nahkaista keinua,
oman manifestaationi
tummuneen auran hehkua.

Tyyneys näkyy vetten päällä,
alla mietteiden,
kaihossa rakennettujen varjojen
jotka tanssivat tyyneyden ohuella jäällä.

Vaikka siipeni levittäisin,
siiveniskuilla pyrkisin irti,
nahkainen keinu ei luotaan päästä.
Keinuttajansa siihen on kahlittu.

Keinu on tyhjä ei kukaan siinä istu,
hämärässä tilassa seison yksin,
yhä vain uudestaan keinuttaen
oman manifestaationi
tummuneen auran hehkua.
-

[Einheri]

Kuunvalossa kylpeneet silmät

Mitä olisikaan onni maailmasta ulkona,
jossain muualla, ajan toisella puolella.

Revityt avoimina vuotavat haavat,
vai tyhjyyteen tuijottavat kuolleet silmät,
jotka yrittävät sokeina löytää rakkautta,
maailman lahoavista rakenteista,
jotka kerran pyhitettiin nimessä ja veressä.

Kuule sanat rakkaani,
en mahdu tähän maailmaan.
Ruostuneen raudan paino,
auki revityissä haavoissani,
on minulla liian raskas kantaa.

Tomuisissa vaatteissa matkasin kerran,
vetäen perässäni lyijynraskasta taakkaa,
vaienneet olivat äänet, jotka pimeyden keskellä
kutsuivat minua luokseen.

Matkani toi hiljaisuuden,
synninpäästölle en kuitenkaan kaipaa.
Hiljaisuus on puhtautta itsessään
ja kaipauskin vain puoliruokaa
tomuisten vaatteiden keskellä.

Rakkauden tähden jätin taakseni äänet,
jotka minua pimeyden keskellä kutsuivat,
kulkemaan kohti valkeaa valoa.

Minä kuljin tomuisissa vaatteissani
yhä syvemmälle pimeään.
Mieleni tunsin raskaaksi,
kulkiessani eteenpäin.

Kuun valossa saavutin hiljaisen maan,
jossa varjot näyttivät minulle
palasia menneestä.

Rakkauden tähden ahtaassa maassa,
yritin täyttää tyhjiötäni sanoilla,
jotka korvaani oli aiemmin kuiskittu.

Heijastukset hämärässä,
menneen pienet palaset,
ajoivat minut täysin sydämin
tyhjyyttä kohti.

Vaikka matkalta olenkin palannut,
ei raskas mieleni sovi tähän maailmaan.


Sen tähden rakkaani,
on ruostuneen raudan paino,
auki revityissä haavoissani,
minulle liian raskas kantaa.

Mutta miksi olisikaan onni,
enää maailmasta ulkona.
-

[Libra]

Valokuningas


Yökellot hiljaa kumajavat
saattoväet varjojen maan
kuilua pitkin luokseni ajavat
tuomaan sanomaa Valokuninkaan

kauniina soi pimeyden laulu
ikuisen hämärän tulisiivin
alitajuntaani hiljaa hiivin

täytetty on elämäni taulu.

Syvähyppy tyhjyyden reunalle
miekka iskeytyy sydämeen
katoan hiljaisten vesien alle
luomattoman täydellisyyteen

[Einheri]

Metafora

Jäisien rantojen kylmien tuulien alla,
lepäävät tuulten raiskaamat kivet.
Eivät juokse kauemmaksi,
eivät valita kokeneensa vääryyttä.

Kylmän pyyhkimästä todellisuudesta,
metaforalle kauniita sanoja.
Palasia joiden kuuleminen koskettaa,
mieltämme tämän koruttomuuden alla.

Voisivatko mielikuvamme kauneempia olla.
Elääkö pyhälle kastettu kaunis mielemme,
epätoivon usvassa naiiviuden takana.

Jäisten rantojen kylmien tuulten alla,
lepäämme itse kuin tuulen raiskaamat kivet.
Emme liioin juokse kauemmaksi,
emmekä valita kokemaamme vääryyttä,
koska sille ei ole aihetta.
_