Soturin tietä suurempi uhraus [elokuvat]
Posted: Thu Jun 09, 2016 9:56 am
Seuraa pitempi anekdoottinen avaus sukupuoliarkkityypeistä elokuvissa, kulttuurissa ja/tai esoteriassa kiinnostuneille.
* * *
Minulla on yleensä aika vähän sanottavaa elokuvista. Silloin kun on mahdollisuus käyttää vapaa-aikaa puhtaasti rentoutumiseen, valitsen yleensä jonkin interaktiivisemman muodon. Nyt kuitenkin viime päivinä olen katsonut useita elokuvia, ja sattumalta niistä saa esitettyä vähän uuden tulokulman muutenkin keskustelussa olleeseen aiheeseen.
Kolme neljästä veljeskunnan viimeisimmistä blogiartikkeleista on käsitellyt sukupuoliarkkitypiikkaa - ensimmäinen viitteenomaisesti, myöhemmät selvästi siihen fokusoiden. Oma artikkelini aiheesta on myös tuloillaan piakkoin. Tässä keskustelussa haluaisin nostaa käsittelyyn erään puolen näistä samoista asioista.
Omissa kirjoituksissani olen puhunut paljon naisellisesta lähestymistavasta, ja nostanut sitä esiin monessa suhteessa ihanteellisena lähestymistapana nykyajalle. Samalla olen toistuvasti kritisoinut pyrkimystä "naisen miehistämiseen", siihen, että naisen emansipaation ihannekuvaksi otetaan miehisyyden useinkin varsin negatiivinen malli. Machoarvot sopivat mielestäni erittäin huonosti kummallekin sukupuolelle, joten niiden lisääminen sinnekin missä niitä ei aiemmin ole ollut on ei-toivottavaa.
Viime päivinä näkemäni elokuvat edustavat erilaisia lajityyppejä: toiminnallista disneilyä (Alice Through the Looking Glass, 2016), perus b-luokan kauhua kevyillä okkulttisilla höysteillä (As Above, So Below, 2014), sekä vähän taiteellisempaa kauhu-näkemystä (Herzogin Nosferatu, 1979). Sattumalta huomaan, että kaikissa näissä näkemissäni elokuvissa on erityisen vahva naispääosarooli. Miehet ovat megalomaanisia mielipuolia (Alice), hauraita puolinörttejä (As Above) tai pahoja, heikkoja ja sairaalloisen itsepäisiä (Nosferatu).
Miesten osuus ei nyt kuitenkaan kiinnosta minua; miehistä on tehty niin paljon elokuvia - jopa useita joissa miehisyyden merkkinä ei ole iso ase ja kyky käyttää sitä - että luovutan miehille mielelläni välillä statistisempia osia. Se, mikä minua tässä seuran naisarkkitypiikan spekulaatioiden suhteen kiinnostaa, on naisten aktiivisten roolien aktiivisuuden miehinen tai naisellinen ilmaisu, siis se pulmakohta, josta olen aiemmin puhunut yleensä ilman esimerkkejä. Sen vuoksi toivon, että tämä pitkä avaus sallitaan esimerkkinä.
1. Alice Through the Looking-Glass
Alicen näkemys aktiivisesta naisesta on melkein hirtehinen. Elokuva pyrkii esittämään pääosaroolinsa alleviivatun voimakkaana, aktiivisena naishahmona, mutta kompastuu silti - huomaten tai huomaamattaan - tekemään koko naisellisesta voimaantumisesta vain osoituksen halusta osoittaa oma voimansa poissaolevalle isähahmolle. Toisin sanoen, näennäinen emansipaatio tuleekin osoitukseksi täysin päinvastaisesta alistumisesta patriarkaaliselle voimalle. Tämä on kuitenkin aika vähän kiinnostavaa; merkityksekkäämpää on, että ympäriinsä miehisesti sankaroidessaan sankaritar tulee asettamaan koko universumin alttiiksi absoluuttiselle tuholle, tai oikeammin, ja mikä vielä pahempaa, absoluuttiselle inertialle. Tätä ei millään tavalla elokuvassa noteerata, joten moraalinen opetus - tai, jos niin haluamme sanoa, uudistava sukupuoliroolitus - jää haavoittavaksi ja perverssiksi. "Ole kuin miehet, sillä heidän tapansa toimia on ylivertainen; sinä ansaitset sen!" tuntuu jälleen olevan sanomana nuorille naisille.
2. As Above, So Below
Sama idea As Abovessa. Naispääosasta on tehty eräänlainen Indiana Jones -hahmo, akateeminen ja seikkailullinen hurjapää, jolla on niin fyysinen kuin älyllinenkin vastaus joka pulmaan. Yksin hän vetää seurueensa salatieteellisten katakombien läpi & tulee samalla saavuttaneeksi adeptin voimavarat sitä melkeinpä huomaamattaan. Koska, kuten lopussa todetaan, häntä kiinnosti alun perinkin vain "totuus". Paitsi, että ei todellakaan. Tässäkin elokuvassa, aivan kuten edellisessä, "vahva" naispääosa itse asiassa hysteerisesti pyrkii todistamaan itseään poissaolevalle (itsensä tappaneelle) isälle. Ja aivan samoin kuin em. elokuvan vastaava rooli, asettaa samalla kuolemanvaaraan - ja todellakin, useampaan hirvittävään kuolemaan - vastentahtoisina perässään raahaamia sivullisia. "Miehinen" voima & impulsiivisuus on jälleen toteutettu jopa vielä vauhkommin kuin miten miehet sitä yleensä toteuttavat. Eli jo pirun huonosti.
3. Nosferatu: Phantom der Nacht
Ehkei ole yllättävää, että lähemmäs korkeakulttuuria tuleva elokuva tulee esittäneeksi näistä kauneimman viestin. Elokuvan käytännössä ainoa tervejärkinen, kautta linjan vahva ja viisas (ja kyllä, myös hyvin kaunis) naispääosa Lucy ilmaisee samanaikaisesti miehisiä ja naisellisia hyveitä, mutta painottaen jälkimmäisiä tuolla ylivertaisella tavalla, jota tahdon nimittää "soturin tietä suuremmaksi uhraukseksi". Lucy on sekä intuitiivisesti että älyllisesti selvänäköinen, hän on suojeleva, uskollinen, rohkea, &c. Lucysta ei puutu ainoatakaan hyvettä, mutta se minkä varassa hän toimii ja on jatkuvasti aktiivinen on feminiininen, tässä maailmassa pääsääntöisesti huomiotta ja palkatta jäävä epäkiitollinen taistelu, nimittäin taistelu rakkauden ja itseuhrauksen kautta. Erityisen huomioitavaa ehkä on, että tämän esimerkin jälkeen jopa elokuvan tähän asti täysin voimaton & mehuton Von Helsing pystyy suorittamaan oman pikkuriikkisen osansa käyttäen vastaavaa uhrautuvaa metodia omalla miehisellä symboliikallaan esitettynä.
* * *
Sana on vapaa. Huomioita, esimerkkejä ja mielipiteitä voi esittää näistä elokuvista tai muista elokuvista. Tähän valikoituvat filmit nyt ihan sattumapohjalta sen mukaan, mitä juuri olin nähnyt.
Otsikon mukaista aihetta voi halutessaan pohtia myös muista tulokulmista.
* * *
Minulla on yleensä aika vähän sanottavaa elokuvista. Silloin kun on mahdollisuus käyttää vapaa-aikaa puhtaasti rentoutumiseen, valitsen yleensä jonkin interaktiivisemman muodon. Nyt kuitenkin viime päivinä olen katsonut useita elokuvia, ja sattumalta niistä saa esitettyä vähän uuden tulokulman muutenkin keskustelussa olleeseen aiheeseen.
Kolme neljästä veljeskunnan viimeisimmistä blogiartikkeleista on käsitellyt sukupuoliarkkitypiikkaa - ensimmäinen viitteenomaisesti, myöhemmät selvästi siihen fokusoiden. Oma artikkelini aiheesta on myös tuloillaan piakkoin. Tässä keskustelussa haluaisin nostaa käsittelyyn erään puolen näistä samoista asioista.
Omissa kirjoituksissani olen puhunut paljon naisellisesta lähestymistavasta, ja nostanut sitä esiin monessa suhteessa ihanteellisena lähestymistapana nykyajalle. Samalla olen toistuvasti kritisoinut pyrkimystä "naisen miehistämiseen", siihen, että naisen emansipaation ihannekuvaksi otetaan miehisyyden useinkin varsin negatiivinen malli. Machoarvot sopivat mielestäni erittäin huonosti kummallekin sukupuolelle, joten niiden lisääminen sinnekin missä niitä ei aiemmin ole ollut on ei-toivottavaa.
Viime päivinä näkemäni elokuvat edustavat erilaisia lajityyppejä: toiminnallista disneilyä (Alice Through the Looking Glass, 2016), perus b-luokan kauhua kevyillä okkulttisilla höysteillä (As Above, So Below, 2014), sekä vähän taiteellisempaa kauhu-näkemystä (Herzogin Nosferatu, 1979). Sattumalta huomaan, että kaikissa näissä näkemissäni elokuvissa on erityisen vahva naispääosarooli. Miehet ovat megalomaanisia mielipuolia (Alice), hauraita puolinörttejä (As Above) tai pahoja, heikkoja ja sairaalloisen itsepäisiä (Nosferatu).
Miesten osuus ei nyt kuitenkaan kiinnosta minua; miehistä on tehty niin paljon elokuvia - jopa useita joissa miehisyyden merkkinä ei ole iso ase ja kyky käyttää sitä - että luovutan miehille mielelläni välillä statistisempia osia. Se, mikä minua tässä seuran naisarkkitypiikan spekulaatioiden suhteen kiinnostaa, on naisten aktiivisten roolien aktiivisuuden miehinen tai naisellinen ilmaisu, siis se pulmakohta, josta olen aiemmin puhunut yleensä ilman esimerkkejä. Sen vuoksi toivon, että tämä pitkä avaus sallitaan esimerkkinä.
1. Alice Through the Looking-Glass
Alicen näkemys aktiivisesta naisesta on melkein hirtehinen. Elokuva pyrkii esittämään pääosaroolinsa alleviivatun voimakkaana, aktiivisena naishahmona, mutta kompastuu silti - huomaten tai huomaamattaan - tekemään koko naisellisesta voimaantumisesta vain osoituksen halusta osoittaa oma voimansa poissaolevalle isähahmolle. Toisin sanoen, näennäinen emansipaatio tuleekin osoitukseksi täysin päinvastaisesta alistumisesta patriarkaaliselle voimalle. Tämä on kuitenkin aika vähän kiinnostavaa; merkityksekkäämpää on, että ympäriinsä miehisesti sankaroidessaan sankaritar tulee asettamaan koko universumin alttiiksi absoluuttiselle tuholle, tai oikeammin, ja mikä vielä pahempaa, absoluuttiselle inertialle. Tätä ei millään tavalla elokuvassa noteerata, joten moraalinen opetus - tai, jos niin haluamme sanoa, uudistava sukupuoliroolitus - jää haavoittavaksi ja perverssiksi. "Ole kuin miehet, sillä heidän tapansa toimia on ylivertainen; sinä ansaitset sen!" tuntuu jälleen olevan sanomana nuorille naisille.
2. As Above, So Below
Sama idea As Abovessa. Naispääosasta on tehty eräänlainen Indiana Jones -hahmo, akateeminen ja seikkailullinen hurjapää, jolla on niin fyysinen kuin älyllinenkin vastaus joka pulmaan. Yksin hän vetää seurueensa salatieteellisten katakombien läpi & tulee samalla saavuttaneeksi adeptin voimavarat sitä melkeinpä huomaamattaan. Koska, kuten lopussa todetaan, häntä kiinnosti alun perinkin vain "totuus". Paitsi, että ei todellakaan. Tässäkin elokuvassa, aivan kuten edellisessä, "vahva" naispääosa itse asiassa hysteerisesti pyrkii todistamaan itseään poissaolevalle (itsensä tappaneelle) isälle. Ja aivan samoin kuin em. elokuvan vastaava rooli, asettaa samalla kuolemanvaaraan - ja todellakin, useampaan hirvittävään kuolemaan - vastentahtoisina perässään raahaamia sivullisia. "Miehinen" voima & impulsiivisuus on jälleen toteutettu jopa vielä vauhkommin kuin miten miehet sitä yleensä toteuttavat. Eli jo pirun huonosti.
3. Nosferatu: Phantom der Nacht
Ehkei ole yllättävää, että lähemmäs korkeakulttuuria tuleva elokuva tulee esittäneeksi näistä kauneimman viestin. Elokuvan käytännössä ainoa tervejärkinen, kautta linjan vahva ja viisas (ja kyllä, myös hyvin kaunis) naispääosa Lucy ilmaisee samanaikaisesti miehisiä ja naisellisia hyveitä, mutta painottaen jälkimmäisiä tuolla ylivertaisella tavalla, jota tahdon nimittää "soturin tietä suuremmaksi uhraukseksi". Lucy on sekä intuitiivisesti että älyllisesti selvänäköinen, hän on suojeleva, uskollinen, rohkea, &c. Lucysta ei puutu ainoatakaan hyvettä, mutta se minkä varassa hän toimii ja on jatkuvasti aktiivinen on feminiininen, tässä maailmassa pääsääntöisesti huomiotta ja palkatta jäävä epäkiitollinen taistelu, nimittäin taistelu rakkauden ja itseuhrauksen kautta. Erityisen huomioitavaa ehkä on, että tämän esimerkin jälkeen jopa elokuvan tähän asti täysin voimaton & mehuton Von Helsing pystyy suorittamaan oman pikkuriikkisen osansa käyttäen vastaavaa uhrautuvaa metodia omalla miehisellä symboliikallaan esitettynä.
* * *
Sana on vapaa. Huomioita, esimerkkejä ja mielipiteitä voi esittää näistä elokuvista tai muista elokuvista. Tähän valikoituvat filmit nyt ihan sattumapohjalta sen mukaan, mitä juuri olin nähnyt.
Otsikon mukaista aihetta voi halutessaan pohtia myös muista tulokulmista.