 |
|
|
|
(c) fra Nagahel 2008
Länsimaisista filosofeista panteismin lienee käsittänyt syvimmin Spinoza, jonka mukaan kaikki maailmassa ilmenevä on yhden ainoan perussubstanssin muodonmuutoksia, substanssin jonka Spinoza itse nimesi Jumalaksi. Joka tapauksessa panteismiin kuuluu olennaisesti ajatus koko maailmankaikkeuden jumalallisuudesta. Panteismin jumal-, ihmis-, ja maailmankäsityksen voi myös nähdä olevan olennaisesti ei-dualistinen ja pohjaavan ykseysajatuksen perustalle. Panteismia on joissakin yhteyksissä nimitetty feminiiniseksi spiritualismiksi, koska sen ei-dualistisen filosofian kantavana ajatuksena on ajatus myöskin aineellisen maailman perimmäisestä pyhyydestä sekä hengen ja aineen ykseydestä. Eräässä mielessä tämä näkökulma onkin täysin oikea. On huomioitavaa, että perustavanlaatuisten maailmassa ilmenevien dualiteettien ja polariteettien hyväksyminen on täysin eri asia, kuin hyväksyä ja nähdä dualismi maailman rakenteen olennaiseksi tekijäksi; tämä on ymmärrettävä selvästi, jotta panteismin ei-dualistinen maailmankäsitys avautuisi älylle kokonaisvaltaisesti. Ottaessamme käytännön esimerkin, johtuen vastakkaisista polariteeteistaan henkeä ja ainetta voidaan käytännön kannalta pitää pitkälti erillisinä voimina, joista edellinen johtaa jälkimmäistä luoden sille sitä sisästä johtavan sekä rakkaudellisen että älyllisen kaavan. Tämän olemukseltaan yhtä olevan, mutta ilmennyksen tasolla – vaikka kuinka hienojakoisella – erillisinä tekijöinä toimivien henki-aineen välisen vuorovaikutuksen voimme nähdä maailmankaikkeuden läpäisevänä tietoisuutena, jolla on omat sisäsyntyiset ja ikuiset lakinsa, ja joiden pohjalta ilmennyksen eri tasot toimivat.
Äkkinäisesti voisi kuvitella, että mikäli päädymme pitämään kaiken jumalallisuutta sekä hengen ja aineen perimmäistä ykseyttä korkeimpana totuutena, on tämä omiaan passivoimaan meitä mm. älyllisen ja henkisen kehityksen suhteen; mikäli kaikki on jo täällä ja ilmentää itsessään Jumalaa, pyhyyttä – tai millä termillä ikinä haluammekin meille itsellemme merkityksen henkeä parhaiten välittävää asiaa kutsua – niin miksi olisi tarvetta kehittää itseään tai yhteisöään? Tämä on kysymys, joka herää väistämättä persoonallisen kehityksen motiivin hylänneelle ihmiselle, ja mihin löytyy ratkaisu idealismista. Vaikka "Absoluutin näkökulmasta" kaikki maailmassa oleva onkin juuri omalla paikallaan ja siis "hyvää", niin tämä pätee kuitenkin vain koko suureen kokonaisuuteen sellaisenaan; jokaisella eriytyneellä osalla kosmoksessa on kuitenkin mittakaavasta riippumatta suuntansa, tehtävänsä ja erityisesti vastuunsa, oli kyse sitten ihmisyksilöstä tai aurinkokunnasta. Esimerkiksi: Evoluutio on maailman laki, eikä panteistinen totuus kaiken jumalallisuudesta ja pyhyydestä siis voi itsessään riittää yksilölle itselleen sellaisenaan. Lukuun ottamatta sitä, että yksilöinä ja persoonallisuuksina meillä on sekä oma väistämätön elämäntehtävämme toteutettavanamme että omien luonteidemme rajoitukset vastuullamme – joiden ylittäminen tulee nähdä välttämättömyydeksi – olemme myöskin henkiolentoina kehittämässä samalla koko maailmaksi kutsuttua suurta järjestelmää joko pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa. Juuri esim. yksilön itsensä kehityksen kannalta on ensiarvoisen tärkeää se, mihin olemassaolon polariteettiin tämä sijoittaa ja samaistaa itsensä, alati muuttuvaan, kuolemanalaiseen muotoon vai muodottomaan arkkityyppiinsä, jolla on alkunsa hengessä.
Jossain määrin panteismissa koko maailmankaikkeuden voidaan myöntää olevan yhden itsessään muodottoman perussubstanssin muodostama ja siitä syntynyt "suuri meri", jossa mm. ihmispersoonallisuus on ohimenevä ja illusorinen heijastus ilman omaa todellisuuttaan. Kuitenkin ristiriita muodottomaan perussubstanssiin lopullisesta sulautumisesta sekä henkisen yksilöllisyyden omaamisesta ja tälle ominaisen transsendenssin välillä ratkeaa, kun yhdistämme panteistisen totuuden kaiken jumalallisuudesta metafyysiseen emanaatio -oppiin, minkä myötä voimme ymmärtää korkeimman jumalallisen todellisuuden asuvan myöskin syvällä itsessämme, ja olevan se lähtöpiste mistä yksilöllinen jumalallinen "monadimme" on lähtöisin.
Metafysiikkaa syvemmin tutkiessamme ymmärrämme, että ilmennyt maailma ja kolmiulotteinen aika-aine-avaruus sellaisenaan ovat symboleja muodottomille ja itsessään ilmenemättömille maailmoille, jotka eivät ole samalla tapaa muutokselle tai syntymän ja kuoleman kertokululle alttiita. Transsendenssi on kaiken älyllis-henkisen kehityksen päämäärä, ja käsitettynä sellaisenaan panteistinen ajatus hengen ja aineen ykseydestä johtaa hyvin helposti transsendenssin negaatioon, koska tällöin mm. ilmennyt ja muutoksenalainen voi saada preferenssin yksilön mielessä, eikä nähdä sitä kuinka muotojen ilmennyt maailma perustuu olennaisesti ideamaailman rakenteisiin, ollen näiden ajallinen ja siten myöskin harhanomainen ilmennys. Se syvä kunnioitus mikä panteistilla usein on myöskin ilmennyttä luontoa kohtaan, johtuu tämän ilmenneen maailman heijastamasta syvästä pyhyydestä; mikäli olemme todella ymmärtäneet ilmentymättömän, ei meillä ole myöskään tarvetta halveksua sitä heijastavaa alempaa todellisuutta. Tämän lisäksi panteismin "sisäsyntyinen" etiikka selittyy ymmärtäessämme kaiken maailmassa olevan toisiinsa yhteen liittynyttä ja keskenään vuorovaikutuksessa; tämän voimme myös nähdä olevan jossain määrin nk. karman looginen perusta. Ymmärtääksemme todella itseämme ja maailmankaikkeutta, on meidän kyettävä näkemään pyhyys sekä ilmentymättömässä, arkkityyppisessä todellisuudessa, kuin myöskin sen ajallisessa heijastajassa. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että yksin jätettynä "kuorien maailma" olisi vailla kaikkea älyä, rakkautta ja merkitystä, mikä siihen ilmentymättömästä ja muuttumattomasta, ikuisesta todellisuudesta valautuu.
FINIS.
