ITSEMURHA JA ITSETUHOISUUS

© Fra Nagahel 2010

Tämän artikkelin tarkoituksena on tutkia itsetuhoista käyttäytymistä ja itsemurhaa salatieteiden maailmankuvan pohjalta. Käsillä oleva aihe liittyy mitä oleellisimmalla tavalla myös mm. henkiseen nousuun pyrkivän vasemman käden tien maailmankatsomukseen, ja tämän lisäksi ylipäätään jokaisen ymmärrystään kasvattamaan pyrkivän ihmisen tulisi pyrkiä näkemään ja käsittämään syvemmät ulottuvuudet tästä yhdestä ”elämän ja kuoleman kysymyksestä”. Itsemurhateemaa ovat käsitelleet melko lailla kattavasti myös monet teosofit Ervastia ja Blavatskya myöten, mutta olemme kuitenkin uskaltautuneet laittamaan myös omankin lusikkamme tähän soppaan, koska voi olla ettei esim. edellä mainittujen henkilöiden kirjoitukset syystä tai toisesta puhuttele nykymaailmassa elävien henkilöiden sielunkelloja mahdollisesta teoreettisesta ja käytännöllisestä eksaktiudestaan huolimatta. Tarkoituksenamme ei ole antaa lukijalle aiheesta valmiiksi pureskeltuja vastauksia, jotka hänen tulisi uskoa ilman oman järkensä käyttöä, eikä tarkoituksemme ole myöskään harhauttaa ketään liian korkealentoisilla, hiekalle pohjaavilla ajatuksilla tai aiheen piiriin helposti livahtavilla moralistisilla ajatuksilla itsemurhan tai itsetuhoisan käyttäytymisen mahdollisesta sosiaalisesta tuomittavuudesta tai paheksuttavuudesta. Tarkoituksemme on herättää aiheesta ajatuksia ja kysymyksiä, jotka voisivat toivon mukaan toimia käytännöllisinä avaimina pitkän kantaman sielullisessa ja henkisessä kehityksessä.

Näinä päivinä psyykkisten ja ruumiillisten sairauksien ohella etenkin nuorissa esiintyy verraten yleisesti taipumus itsetuhoisaan käyttäytymiseen ja itsemurha-ajatuksiin, mutta samaa taipumusta voimme havaita myöskin vanhemmissa, elämää hieman tavallista ihmistä syvemmältä katsovissa henkilöissä. Olkoonkin, että monen nuoruuden ylittäneen henkilön avautumiset kohti henkeä – jotka tapahtuvat elämän murros- ja käännekohdissa joko voimakkaammin tai heikommin riippuen yksilön henkisen kehityksen ja aiemman työn vaikutuksesta – onnistutaan varsin tehokkaasti tukahduttamaan joko yhteiskunnan tai ”elämän virran” toiminnan ansiosta, ei kuolemanhalussa tai itsetuhoisuudessa ole viime kädessä tai puhtaimmillaan kyse mistään ”teini-iän hormonitoimintaan” liittyvästä hämmennyksestä muuta kuin korkeintaan vertauskuvallisuuden kautta, sillä ruumiilliset toiminnot ja muutokset ainoastaan kuvastavat uskollisen vasallin tavoin syvemmällä sielussa ja hengessä tapahtuvia muutoksia. Etenkin samalla aikaa psyykkisesti herkät ja älykkäät ihmiset, kuten taiteilijat ja luovat ihmiset ylipäätään, ovat jo luonnostaan alttiimpia itsetuhoisaan käyttäytymiseen. Nykyinen vallalla oleva kulttuurimme, joka on kaikilla virallisilla tahoilla edelleen käytännöllisesti katsoen ja myös useimmiten (joko avoimesti tai salaa) aatteellisesti aineellismieliseen ja humanistis-tieteelliseen maailmankuvaan sitoutunut, ei se hengen ja sielun maailman usein ”tarpeettomana hypoteesina” hylänneenä luonnollisestikaan osaa antaa filosofisia ja käytännöllisiä avaimia käteemme asian ymmärtämiseksi. Akatemioidemme viisaat, vaikka omaavatkin länsimaisen (lääke-)tieteen laajan teoreettisen tietämyksen ja toimivat epäilemättä hyvän tarkoituksen motivoimana, eivät uskoaksemme kykene lähestymään asiaa ilman vaivihkaa mukaan livahtaneita premissejä, jotka tunnustavat ihmisestä ainoastaan hänen psyko-fyysisen puolen ja pysähtyvät siis väkisinkin ihmispsyyken rajalle. Toisaalta hyväntahtoiset, mutta usein aikakautisen viisauden opit unohtaneet ja hylänneet paimenemme lähestyvät pulmaa parhaimmillaankin joko kyseenalaistamattoman uskon tai moralistisen ajattelun näkökulmasta ja huonoimmillaan suoranaisella helvetillä pelottelulla. Kuten itsemurhatilastomme ja etenkin nuorison kasvava pahoinvointi hyvin osoittaa, ovat molemmat yllä mainitut tavat ymmärtää asian syvyyttä erehtyneet ja epäonnistuneet, vaikka taustalla voikin olla pohjimmiltaan oikeita ajatuksia, joiden syvempi ymmärtäminen on vain unohtunut ja siten usein pukeutunut sovinnaisen moralismin kaapuun.

Ehkä joitakin yksinkertaisia sieluja voidaan saada ”parantumaan hulluista ajatuksistaan” ja itsetuhoisasta käyttäytymisestään pelottelemalla ja houkuttelemalla näitä kepin ja porkkanan tavoin taivaallisilla tuomioilla tai vastaavasti palkinnoilla ikuisesta elämästä, ja saada heidät tällä tavoin elämään hyvä, sovinnainen yhteiskunnallisen ja sosiaalisen eläin-ihmisen elämä kilttinä veronmaksajana, tai toisaalta ehkä lääkärimme ja nykyajan viisaamme osaavat hoitaa itsetuhoisan ihmisen oireet sillä tavoin, ettei tällainen vaarallinen ihminen vain ole näennäisesti haitaksi ja häiriöksi läheisilleen ainakaan fyysisen elämänsä aikana; on kuitenkin täysin toinen kysymys, voiko syvemmällä piilevän sairauden parantaa sen joko tukahduttamalla tai pelkästään sen ilmeneviä oireita hoitamalla. Väitämme, että tällainen velvoitteisiin, syyllistämiseen ja tukahduttamiseen pohjaava tapa on jotain mitä aidosti älykäs ja herkkä ihminen – jollaisia ovat useimmat elleivät kaikki itsemurhaa pohtivat henkilöt – ei voi hyväksyä perusteeksi tai motiiviksi elämänsä jatkamiselle ja ”paranemiselleen”, koska kyse ei ole mistään taivaallisen tuomarin taholta tulevasta virallisesta tuomiosta tai yhteiskuntakelpoisuudesta, jotka usein itsemurhaa pohtivalle ihmiselle ovat elleivät merkityksettömiä, niin ainakin täydellisen toissijaisia seikkoja sen sydäntä raastavan tuskan rinnalla, mikä itsetuhoisiin tekoihin ja itsemurhaan voi äärimmäiseksi yltyessään johtaa.

Kyse on luonnollisesti pohjimmiltaan siitä, että onko ylipäätään mitään järkeä pitää kiinni tästä naurettavan lyhyestä ja usein kärsimyksen täyteisestä mätänemisen prosessista jota ”elämäksi” kutsutaan, mikäli vaihtoehtona on joko pääsy mahdollisesti ”johonkin parempaan paikkaan” tai vaikkapa ”olemattomuuteen”. Nuori ihminen ja vanhempikin, joka ei ole antanut vielä koko kättään aineellisen turtumuksen ja nihilistisen merkityksettömyyden paholaisille on usein ainakin jossain määrin idealistisesti suuntautunut ajattelussaan, ja tällöin elämän määritteleväksi kysymykseksi nousee kaiken merkityksellisyys ja tarkoitus. Niin loputtoman turhauttavaa on vähänkään henkisiin lainalaisuuksiin maailmankuvansa perustavan ihmisen usein elää länsimaisen ritualistisen merkityksettömyyden värivalojen ja betonierämaiden saasteisessa ja myrkyllisessä katkussa, että kaiken tämän järjettömyyden keskellä olisi todellakin usein houkutteleva vaihtoehto hankkia itselleen viimeinen leposija joko lääkepurkin tai käsiaseen ellei molempien yhtäaikaisesti siunaamana. Voiko viihteen kalmankatkun henkisesti turruttamaa nuorisoamme syyttää siitä, etteivät he koe elämällä olevan heille mitään annettavaa, kun yhdeltä puolen heille moralisoidaan viime kädessä (jos ei välineellisesti) tyhjään pohjaavilla yhteiskunnallisilla velvoitteilla, toisaalta toitotetaan sitä ettei elämällä ole tai edes voi olla mitään korkeampaa ja ajallisen elämän ylittävää tarkoitusta (kuten tekee virallinen tiede), ja kolmanneksi taas uskonnon taholta vedotaan joko sovinnaiseen moralismiin tai taivaallisen keppiin ja porkkanaan. Onko todellakaan kumma, että juuri korkean aineellisen elintason maissa ja ”hyvinvointivaltioissa” on korkeat itsemurhatilastot, tai että niissä esiintyy sellaisia ilmiöitä kuin kouluampumisia ja muita vastaavia epätoivoisia yrityksiä löytää elämälleen edes hetkellinen merkitys keltaisen lehdistön kissankokoisten kirjainten luomana julkisuuden antisankarina, kun joka puolelta meitä ympäröi viesti siitä, että elämän tarkoitus on buddhalaisen mytologian nälkäisten haamujen tavoin jahdata loputtomia huippuhetkiä, aineellista onnea ja menestystä lukemattomille muille olennoille aiheutetusta tuskasta välittämättä? Voidaanko tällöin todellakaan ihmetellä tai syyttää ihmisiä ja tahoja, jotka eivät vielä osaa tai kykene rakastamaan tai välittämään edes omasta kärsimyksestään, että nämä haluavat joko repiä tämän pystyyn mädäntyneen maailman suikaleiksi itsemurhapommituksilla, väkivallalla ja sodalla, tai vaihtoehtoisesti tuhota oman elämänsä ja siinä sivussa myös monien muiden elämän joko hitaasti henkisen kehityksen lamaannuttavilla ja tuhoavilla päihdeaineilla, tai nopeammin esim. köyden jatkoksi siirtymällä?

Hyvässä asemassa karman ja elämän suhteen elelevät joukkosielut, häviäviin nautintoihinsa ja kuumeisiin intohimoihinsa takertuneet, oman idiotisminsa ja henkisen muotopuolisuutensa suojelemat ihmiset eivät luonnollisesti koe elämän syvemmän merkityksen pohtimista kovin tarpeellisena, koska heidän itsekeskeinen ja ajattelematon pikkumaisuutensa riittää heille olemassaolon merkityksen mitaksi; mutta kukapa elämää ja sen merkitystä syvemmälti ajatteleva ihminen ei olisi joskus pohtinut tai harkinnut itsemurhaa mahdollisena ratkaisuna ongelmilleen, avaimena siihen oveen joka olisi poispääsy tältä loputtomien kärsimysten tähdeltä? Siinä missä sekulaari hedonisti yrittää lyhytnäköisessä nautintohakuisuudessaan hukuttaa itseään turhuuteen, voivat humanistit yrittää vedota johonkin tyhjään pohjaavaan ihmistekoiseen ”koska se on vain yksinkertaisesti väärin” –tyyliseen moralismiin koskien sitä miksi itseään, muita ihmisiä tai olentoja ei saisi vahingoittaa, mutta älykäs ja herkkä ihminen ymmärtää sen, että ellei tälle moraalille ole olemassa objektiivista, idealistista, l. sielullista ja henkistä pohjaa, niin se on myöskin viime kädessä merkityksetön. Miksi yrittää olla hyvä ihminen ja välttää kärsimyksen aiheuttamista, mikäli sen lopputulos on joka tapauksessa ”plus-miinus-nolla”, kuten käytännöllinen materialismi ja nihilismi asian kokee? Oman onnensako, ”hyvän elämänkö” vuoksi? Mitä pikkumaista raukkamaisuutta! Tällaisilla äänillä ”kiusaaja” houkuttelee jokaista älykästä ja herkkää ihmistä, joka kolkuttaa henkisen kehityksen portteja tällä mustalla ajallamme. Näin ollen sen, joka haluaa rakentaa ”ikuisuuden kalliolle” ei voi tai ei edes saisi rakentaa maailmankuvaansa kestämättömälle pohjalle.

Monesti voimme kuulla, että itsemurha olisi pelkurimainen ratkaisu. Silloin, kun kyse on siitä ettei yksilö uskalla kohdata elämää, tämä voi jossain määrin pitääkin paikkaansa, eikä tässä yhteydessä ole liene edes tarvetta syvemmin käsitellä sitä inhimillisen tragedian huipentumaa, sitä valtavaa murhetta ja kärsimystä, minkä itsemurhaaja teollaan aiheuttaa läheisilleen. Typerään ylpeyteen ja ”kunniaan” vetoavien kysymysten sijaan todelliset kysymyksemme ovat ja niiden tulisi olla toisaalla, ja ne voimme muotoilla esim. seuraavalla tavalla: Onko itsemurha toimiva ratkaisu? Kykenemmekö pääsemään ongelmistamme eroon ruumiin tappamalla? Voiko ruumiin, tunteen, älyn ja sielun kysymyksistä, jokaisessa olennossa vaikuttavan elämänvoiman ja -janon (nk. tanha) sekä karman muodostamista magneettisista sidoksista – mikäli kykenemme hyväksymään karman lain edes hypoteesina – saavuttaa vapahduksen aineellisen elämänsä riistämisellä ja ruumiin tappamalla? Me, jotka etsimme asiaan todellisia ja eläviä ratkaisuja, jättäkäämme moralisointi, syyllistäminen ja muu vastaava ”liian inhimillinen” psykologinen leikittely sikseen, ja tarkastelkaamme asiaa niin pitkälti kuin mahdollista ilman ennakkoluuloja ja etukäteisolettamuksia, mutta kuitenkaan idealistista vakaumustamme unohtamatta.

Salatiede, ja jo syvempi psyykkis-intuitiivinen ymmärryskin kertoo, että vastaus kaikkiin yllä oleviin kysymyksiin on melko yksiselitteisen kielteinen. Todellakin, jos voisimme ”valita kuoleman” joko oikotienä ”parempaan paikkaan”, taivaalliseen onneen tai vain yksinkertaisesti lopulliseen olemattomuuteen, niin etenkään tällä ylikansoituksen ja loputtomien merkityksettömien konfliktien pimeällä aikakaudella olisi tuskin ylevämpää tekoa kuin lyödä miekka konkreettisesti lävitseen muinaisen maailman ylevän soturi -ritualismin tavoin, [1] kirota Jumala ja ”elämä”, mahdollinen onni, nautinto ja ”hyvä elämä” pienporvarillisen aineellisen mukavuuden mädättävässä merkityksettömyydessä. Jos vain olisikin niin, että maailma, elämä ja tietoisuus laajemmassa merkityksessään olisi ”täydellistä valhetta”, pelkkää aineellisten molekyylien leikkiä missä tietoisuus hetken aikaa pyörähtää keinotekoisten merkitysten alttarille uhrattuna, ja ratkaisu kysymykseen elämän merkityksestä olisi näin helppo, niin tuskin edes elämäänsä jossain määrin arvostavat ihmiset – puhumattakaan syvän surun, epätoivon ja masennuksen vaivaamista ihmisistä – jaksaisivat käydä läpi niitä elämän heille asettamia haasteita ja ongelmia, mitä olemassaolo tällä avaruuden hiekanjyvällä tuo väistämättä tullessaan jokaiselle olennolle.

Jokin kuitenkin pidättää suurta osaa ihmisistä vakavista ongelmistaan huolimatta päätymästä tähän käytännöllisestä älyllis-aineellisesta näkökulmasta täysin loogiselta vaikuttavaan ratkaisuun ongelmiensa hoitamisessa pois päiväjärjestyksestä. Me väitämme, että tuo jokin, mikä pidättää useimpia ihmisiä päätymästä epätoivoisiin ja viime kädessä hedelmättömiin ratkaisuyrityksiin on ihmisessä itsessään asuva kuolematon sielu ja henki,[2] joista ensin mainittu välittää asiasta kuin asiasta sen älyllisen ja toiseksi mainittu sen intuitiivisen pohjan, ja mitkä yhdessä muodostavat sen ”jostain saapuvan” vaikutelman, mikä kertoo esim. itsemurhan olevan viime kädessä toimimaton ja hedelmätön yritys ratkaista elämän muodostamat ongelmat. Haluamatta vakuuttaa lukijoitamme tästä vakaumuksestamme pelkkään sokeaan uskoon vedoten, tutkikaamme sitä hieman salatieteellisen näkemyksen valossa, ja otettakoon nämä pohdinnat huomioon sitten vaikka yksinä hypoteeseina, ellei sitten älyllä ja intuitiolla perusteltuina näkemyksinä. Me emme tässä yhteydessä moralistien tavoin puhu synnistä vaan yksinkertaisesti väärästä vastauksesta elämän ja kuoleman mysteeriin. Itsemurha ei ole ”synti”, sillä mitään syntiä ei absoluuttisena oikeana ja vääränä ole olemassakaan, ei ole mitään taivaallista tuomioistuinta ”tuolla jossain”; meissä itsessämme tuo tuomioistuin kuitenkin on, vaikka se ei tuomioitaan jakelekaan sillä tavoin kuin ihmistekoiset tahot asian kokevat. Todellisuudessa on vain joko oikeita ja vääriä vastauksia elämän ja kuoleman mysteereihin, niihin kysymyksiin joihin aineeseen laskeutuneina, kehityksen pyörään astuneina henkiolentoina olemme itsemme ja luonnon puolesta velvoitetut löytämään ratkaisut ja vastaukset omasta toiminnastamme ja ymmärryksestämme riippuen ennemmin tai myöhemmin.

Luonnollisesti ymmärrämme, että itsemurhiakin tehdään monien eri asioiden ja elämäntilanteiden motivoimana, joista osa on syiltään ylevämpiä ja osa vähemmän yleviä; näin ollen ymmärrämme myöskin sen ettei jokaisen itsemurhaajan kohtalo ole täysin samanlainen. Koska intentio on tärkein määräävä tekijä kaikessa ihmisen toiminnassa, niin toki on eroja ns. itsekkäästä ja epäitsekkäästä syystä tehdyn itsemurhaajan kohtalon välillä. Oli miten oli, niin useimmissa ellei kaikissa tapauksissa itsensä murhaaminen on huonoin mahdollisin yritys ratkaista elämän asettamia kysymyksiä, sillä todellisuudessa se vain siirtää ratkaisun kauemmaksi. Miksi itsemurha sitten ei ole ratkaisu, jos se ei ole rikokseen verrattava tuomittava teko tai synti ankaran taivaallisen majesteetin edessä? Vanhan vertauksen tavoin fyysinen ruumis on kielisoittimen rakenteen tavoin sielun ja hengen kaikupohja, jossa sielun kielten värähdykset tulevat ilmi hengen ollessa viime kädessä ainoa toimija, joka ilmentymättömyytensä vuoksi ei vaikuta toimivan lainkaan. Kuinka käykään soittimen rakenteelle, mikäli sen runko ja kaikupohja hajotetaan? Vastaus on tietenkin, että soittimen kielet – sielun ja hengen eri tasojen käyttövälineet, kyvyt, ominaisuudet, taipumukset - leviävät kaoottisesti sinne tänne ja katkeilevat, eikä soittajalla, artistilla – hengellä ja nerolla – ole enää instrumenttia millä ilmaista itseään.

Edellä mainitun vertauksen valossa itsemurhaa tutkien varsin yksiselitteinen vastaus on, että itsemurhaaja ei itse asiassa kuole, vaan ruumiinsa riistänyt henkilö joutuu ja tuomitsee itsensä kaoottiseen tilaan maailmojen välillä, missä kaikki fyysisessäkin elämässä ilmenneet ongelmat ovat edelleen aivan yhtä läsnä, mutta mahdollisuus niiden selvittämiseen on ruumiin – kevyemmät elementit yhteen sitovan kivisen perustan – tuhouduttua kadonnut. Jokaiselle ihmiselle on määrätty elämässä tietty kehityskaari ja elämäntehtävä, ja mikäli tämä yksilölle luonnon ja hänen sisimmän itsensä toimesta määräämä elonlanka tulee katkaistuksi keinotekoisesti ennen aikojaan ja ihminen menettää fyysisen ruumiinsa suojapanssarin, kotelon jossa tuo omakohtainen tehtävä voisi tulla täytetyksi, merkitsee tämä sitä, että ihminen sieluna joutuu tilanteeseen, jossa hän joutuu seuraamaan elämän aikana liikkeelle laitettujen taipumustensa mukaisia toimintojaan hienovaraisempien elementtien viemänä, kuitenkin ilman tahtoaan, jonka ilmausta ja heijastus fyysinen ruumis on, ja joka mahdollistaa yksilön omakohtaisen elämäntehtävän täyttämisen. Ihminen ei ole ainoastaan eikä edes ensisijaisesti fyysisen ruumiinsa varassa elävä olento, vaan ruumis on ainoastaan yksi, verraten pieni, mutta välttämättömyyden kahleiden vuoksi kuitenkin hyvin tärkeä osa ihmiseksi kutsuttua olentoa. Raskas, karkea aineellinen ruumiimme on se alimman tason käyttöväline, jolla sielu ja henki ilmaisevat itseään syklisen evoluution pitkässä kiertokulussa, eikä tämän inkarnoitumisen – yhdessä mielessä nk. syntiinlankeemuksen – portaiden yli voi tuosta noin vain hypätä. Toisin sanoen, itsemurhaaja tappaa sekä ”henkisen isänsä” – korkeamman sielullis-henkisen kolminaisuutensa, monadin – pakottamalla tämän pakenemaan aineellisesta muodosta, ruumiin temppelistään, ja samalla itsemurhaaja tappaa myös ”aineellisen äitinsä” – ruumiin ja siihen liittyneen tunneluonnon ja alemman älyn – joka on hänelle luonnon muovaavien toimijoiden puolesta rakennettu ja karman – sekä fyysisen että henkisen perimän – puolesta annettu sellaisena kuin se on, kaikkine mahdollisine hyvine ja huonoine puolineen. Koska emme myöskään ole syntyneet tai elä vain itseämme varten, mikä on mahdottomuus, tai tarkemmin ajatellen edes omista ruumistamme, joka on luonnon suuren äidin meille lahjoittama ja luonnon muovaavien tekijöiden vaivalla rakentama, merkitsee tämä samalla myöskin suurta hämmennystä koko kehitysjärjestelmälle, jonka osa jokainen olento on.

Edellä mainitut seikat ruumiin temppelin pyhyyttä koskien pätevät myös varsin hyvin siihen psykologiseen ilmiöön, mikä seuraa itsensä viiltelyä tai muuta itsensä tahallista vahingoittamista, joka on kuin ”pieni itsemurha”. Tästä itsetuhoisan käyttäytymisen yhdestä muodosta, itsensä viiltelystä – joka liitetään usein joko aiheellisesti tai aiheetta ”saatananpalvontaan” – on akateemisessa maailmassa tehty viime vuosina jonkin verran psykologiaan pohjaavaa tutkimusta, ja on havaittu sen olevan monille henkilöille ensi alkuun toimiva keino projisoida psyykkistä kipua ruumiilliseksi ”itseään rankaisemalla”; kuitenkin jälkikäteen lähes poikkeuksetta ilmenevä syyllisyyden tunne kertoo jälleen jotain intuition toiminnasta ja siitä, kuinka ”rangaistus väärästä teosta” saapuu mistään ihmistekoisesta moraalista huolimatta. Mikäli henkilö ajattelee ettei tällä ”syyllisyydentunnolla” ole objektiivista pohjaa vaan sitä pitääkin halveksia, on tämä luonnollisesti merkki siitä, että kyseinen henkilö on edelleen saman moralismin orja negaation kautta. Ellei itsensä viiltelyssä taasen ole kyse pelkästään epätoivo-/ahdistusprojektiosta, vaan syy on ”uskonnollinen” – muistakaamme muinaisen maailman papit jotka viiltelivät itseään uskonnollisissa menoissaan, tai manian vallassa ja hurmostilassa itseään vahingoittavat profaanitkin henkilöt – halu tai pyrkimys rikkoa harharuumiin ja näennäisen itsensä rajapinta ruumiin temppeliin aukkoja ja viiltoja tekemällä, on kyseisessä teossa usein erehdytty tuomaan intentio (toive vapautua aisteista ja ruumiin vankeudesta) liian konkreettiseksi, jolloin se menettää helposti myöskin arkkityyppisen pyhyytensä ja johtaa ruumiista vapautumisen sijasta taantumukseen ja entistä tiiviimpään aineellisuuden vankeuteen.

Mielellään me ihmiset pyyhimme ongelmamme maton alle ja väitämme ettei niitä ole lainkaan ennen kuin siivoamisen hetki ennen pitkää koittaa. Yksi tällainen ”siivoamisen” ja ”tuomion” hetki ihmiselle ja yleensäkin jokaiselle olennolle on kuolema, ehdottoman varma muodonmuutoksen – tai päättymisen, kuten ehkä jotkut meistä haluavat ajatella – hetki, jolloin ihminen saa tehdä tiliä omasta elämästään ja katsella sitä neutraalisti kuin ulkopuolisen näkökulmasta; ”maksaa jokaisesta turhasta sanastakin”, kuten uuden liiton Mestari on opettanut. Kaikki ajatukset itsemurhan rangaistavuudesta taivaallisen arkkitehdin edessä voimme nauraen heittää tämän tyrannin kasvoille koko planeetan kokoisen todistusaineiston kera. Kukapa henkeen kaikilla voimillaan ja kyvyillään kurottava yksilö, jos ajattelisi vain itseään, ei haluaisi kuolla pois aineen raskaudesta, ruumisristiltä jolle korkeampi tietoisuus on naulittuna ja uhrattuna? Oikea ja ylevä on tuo tunne kaiken katoavuudesta ja turhuudesta, kuoleman tuomasta vapahduksesta! Tämän tunteen yli ei voi eikä tule hypätä eikä näitä ajatuksia tule tukahduttaa, koska silloin ne nousevat ennen pitkää sitä hirviömäisemmässä muodossa mitä väkivaltaisemmin aiempi tukahduttaminen on tapahtunut.

Tässäkin tapauksessa meidän on pyrittävä löytämään kyseisen asian ydin, erottelemaan se kehän ilmiöistä ja vääristä teoista, ymmärrettävä sekä kehittävät että mahdollisesti turmiolliset ja haitalliset ilmenemismuodot, jalostettava ensin mainittuja, jolloin jälkimmäisetkin tulevat häviämään ja ylevöitymään ennemmin tai myöhemmin. Mikäli pyrkimyksemme on vähänkään suunnattu pitkäkestoiseen henkiseen kehitykseen lyhyen kantaman epätoivoiset ja hedelmättömät ratkaisuyritykset hyläten, sen sijaan että rientäisimme kohti ennenaikaista tuhoamme ja kuolemaamme oman kätemme kautta, on meidän itsemme tai muiden olentojen tappamisen sijaan annettava ”suuri uhri" Saturnus-Saatanalle, ajan ja siihen liittyvän kärsimyksen isälle, elämällä kaikesta aikaan liittyvästä mätänemisestä huolimatta,[3] ja pidättäytymällä myöskin lisäämästä kärsimystä siinä määrin kuin se aineessa elävälle ja aineellisiakin tarpeita omaavalle olennolle on ylipäätään mahdollista. Meidän on ”voitettava Saatana itsessämme”, [4] jotta voimme nähdä hänen kärsimyksen maskin taakse piiloutuneen jumalallisen valonsa ja loistonsa, jotta voimme palvella häntä hengessä ja totuudessa.

FINIS.

1. Koska ihmisen sielullinen rakenne ja ns. luonnon taholta ihmiselle asetetut vaatimukset ovat erilaisia eri aikakausilla, oli vanhan maailman salatiede ja tässä käsitelty soturietiikkakin luonteeltaan enemmän harmaata magiaa myös ylöspäin suuntautuvan kehityksen kohdalla. Tässä käsitellyssä soturi-ritualismissa ja soturietiikassa yleensäkin kyse on ja oli itsensä uhraamisen korkeasta laista, missä henkilö uhrasi persoonansa yleisimmin kunnian (eli ylpeyden) nimissä; tällainen impulssi oli usein lähtöisin soturin ”korkeammasta itsestä”, joka antoi pitkälti teolle oikeutuksen silloin, kun persoona oli joko suorittanut oman tehtävänsä loppuun tai vastaavasti epäonnistunut tehtävänsä seuraamisessa. Myös joissakin perinteisimmissä buddhalaisissa teksteissä on ilmaistu, että itsemurha on sallittu silloin (ja vain ja ainoastaan silloin), kun toivoa organismin elämän jatkumiselle ei todellakaan ole enää olemassa. Vaikka intentio ja motiivi onkin kaikki kaikessa, ja tällaisessa ylevän motiivin vuoksi tehdyssä itsensä murhaamisessa ei olisikaan mitään moraalisesti tuomittavaa, sen voidessa joissakin tapauksissa toimia esimerkin tavoin myös muihin asioihin sovellettavana, ei se siltikään poista itse teon objektiivista pohjaa ja seuraamuksia. Useimmiten itsemurhassa on etenkin nykyisin kuitenkin kyse joko kyvyttömyydestä kuunnella korkeamman itsen ääntä, tai huonoimmillaan mahdoton yritys saada ”laiton” valta tuon korkeamman osan yli (kuten esim. Dostojevskin kuvaaman nihilisti Kirilovin tapauksessa). Sodankäynnin ja soturietiikan seuraamisen ”mahdottomuutta” korkeamman magian ja veljeyden käytännön toteuttamisen näkökulmasta etenkin nykyajalla on myös osaltaan käsitelty tekstissä ’Sota, väkivalta, pasifismi”.

2. Ihmis-eläimen itsesuojeluvaisto, jonka itsemurhaajan täytyy teossaan ohittaa tai ylittää, on tietenkin myös yksi olennainen osatekijä asiassa. Tässä ajamme kuitenkin takaa sitä sisäisen äänen sanelemaa intuitiivista viestiä, mikä kertoo itsemurhan olevan hyödytön ratkaisuyritys.

3. Predestinaatio ja sielun olemassaolo ajan paulojen ulkopuolella on yksi esoterismin perusteeseistä. Tämän valossa ajallinen elämä näyttäytyy kuin testinä, vaelluksena, "matkana läpi yön pimeyden" (kuten buddhalaisuus asian on kuvannut), johon persoona on sanoutunut ei teistisen ja persoonallisen Jumalan toimesta kuin uskolliseksi vasalliksi, joka ei koiran tavoin saa rangaistuksen uhalla jättää asemaansa, vaan ihmisessä sisällä itsessään olevan Itsen toimesta, jolle elämä on toiminnan ja havahtumisen kenttä, jossa tietoisuus voi potentiaalisesti aktualisoitua. Tämän perinteisen opin ja modernin eksistentialismin välinen kuilu on laaja ja ylittämätön, sillä ensinmainittu tunnustaa sisäisen transsendenssin todellisuutena, kun taas jälkimmäinen, moderni oppi, kokee asian yksinomaan ajallisen, heijastuneen tietoisuuden näkökulmasta. Ylipäätään niin kauan kuin yksilö kokee samaistumista epätoivoon, ahdistukseen, pelkoon, toivoon ja muihin vastaaviin inhimillisiin tunteisiin, on se merkki mm. siitä, ettei kyseinen yksilö ole vielä selvittänyt olemassaolon ja ajan salaisuutta, ylivertaisuutta ja irtautuneisuutta elämästä, eikä näin ollen ole valmis tai korkeamman henkisyyden näkökulmasta myöskään "oikeutettu" ottamaan henkeä itseltään. Kaikenlainen hätäily ja kärsimättömyys ajan armottoman mahdin edessä on selvä osoitus "liian inhimillisestä" jäännöksestä psyyken ja mielen rakenteessa, ja tämä "jäännös" on magneetin tavoin riittävä tekijä sitomaan tietoisuuden aineellisen maailman kärsimyksen pyörään. Vain silloin kun mystikko on "elämässään täynnä kuolemaa", "kuollut maailmalle ja itselleen", on voitto maailmasta ja sen illuusiosta suoritettu täydellisesti - ja miksi tällaisen tilan saavuttanut ylipäätään ottaisi henkeä itseltään, koska hänhän on jo vapaa?

4. Tämä ”oman minämme saatanallisen noidankehän” esittämä haaste näkyy erityisen selkeästi siinä alemman heijastuneen älyn / logiikan esittämässä koetuksessa, joka saa ihmisen samaistamaan itsensä persoonaansa ja ajalliseen älyyn.

Tulostusystävällinen versio

Takaisin tekstejä-sivulle...