The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Ihan pakko tuplapostata kun on tullut luettua niin hyviä juttuja.

"On kuin henkiolento sanoisi hänelle: noudata minun neuvojani niin saat hallita koko maapalloa; anna kätesi minulle ja seiso minun puolellani". Ihmisen on täytynyt kasvattaa koko ajan itseään, niin ettei hänellä ole mitään houkutusta pahaan, hän ei tahdo mitään semmoista vaan sanoo "mene pois Saatana!". Ja Saatana iloitsee silloin suuresti."

Pekka Ervast - Pienemmät vihkimykset-esitelmä

"Äly, tieto, viisaus - et kelpaa enää ohjausnuoraksi näissä mustan kasvun ja pimeän heräämisen sokkeloissa. Nyt näkee vain sokea, ja kuudes aisti on välttämätön sille, joka ei eksy. Aivoni eivät ole omani. En tahdo ajatella Platonin, Hegelin, Kantin, Schopenhauerin enkä Kierkegaardin aivoilla. En tahdo ajatella sanomalehtien, radion enkä propagandan käsitteillä.

Intuition kristallipallo - anna minun nähdä maagilliset kuvasi! Anna minulle vainu, yhtä herkkä kuin puumalla, joka liukuu kuin harmaa kuutamo Iguazun pärskeen kasteleman aarniopuun oksalla! Levottomuus, kuohuta vertani! Pala ylläni, Etelän Risti! Tartu ratsuni suitsiin ja ohjaa minut tuntemattomaan maahan, Aamutähden Herra, Quetzalcoatl!"

Olavi Paavolainen: Lähtö ja loitsu

Platon on pitkästyttävä.

-Friedrich Nietzsche

Toinen Nietzschen oneliner on "Kun menet naisen luo, älä unohda ruoskaa", mikä on mielestäni myös okkultismin kannalta hieno ajatus samalla idealla kuin ylempikin lainaus & omiaan ehkäisemään auvistulkintaa, mikäli se nähdään dyna(miitti)amisesti antaumuksen ja antautumisen erona, eikä tyylittömästi nyrkkinä ja hellana.

Hiljattain kävin kiinnostavan keskustelun tuon lauseen pohjalta, jonka inspiroivimmat ajatukset olivat ne, että Totuus on filosofin Nainen (sophia) ja erään naisen mielipide siitä että filosofiaa joka ei kiihota, on turha lukea. Wittgenstein oli sitä mieltä (Tractatuksessa) että filosofia on aktiivista toimintaa.

Minusta nuo kaikki viittaavat ajatukseen siitä kuinka kaama tehdään Manakseksi, miten tunne ja ajatus eivät ole erossa toisistaan, miten Buddhi on käsitettävissä aktiiviseksi voimaksi ja kuinka Manas on yhteydessä sekä eroottiseen kykyyn, että abstraktiin älykkyyteen. Tosi left-hand-path materiaalia siinä mielessä.

Itsesi ilmoita! mikä kauheuden muoto olet Sinä?
Sua palvelen! Mua armahda, oi Korkein!
Sisimmän olentosi nähdä haluaisin, tuntea tahtoisin;
Tämä Sinun muotosi mua kauhistuttaa!

-Bhagavad-Gita 11:31-

Helvetti soikoon: mitä minä oikeastaan tiedän jumalallisesta? Millä oikeudella käytän tuota käsitettä? Minä, maallistunut länsieurooppalainen nelikymmenvuotias, yhtä naiivi kuin tietämätönkin, yksi maailman monista banaaleista ja sieluttomista ihmisistä? ... Miten tällainen kömpelö idiootti voi edes lausua sanan "jumalallinen" etenkään, kun ei edes usko, että Jumalaa on olemassa, eikä siten itsestään selvästi myöskään, että Jeesus on Jumalan poika? ...

Niin, mitä minä oikein tavoittelin?

Merkitystä. Niin yksinkertaista se oli. Arjessani minua painoi eräänlainen tylsistyminen, jota oli täysin mahdollista kestää, joka ei koskan ollut mitenkään uhkaavaa tai tuhoisaa, enintään elämän ylle lankeavaa varjoisuutta, jonka äärimmäinen seuraus oli tietty passiivinen kuolemankaipuu, sellainen, että esimerkiksi ollessani lentokoneessa saatoin ajatella, ettei minua haittaisi, jos kone putoaisi, mutta en koskaan uneksinutkaan ryhtyväni aktiiviseen toimintaan itseni tuhoamiseksi. Keskellä tätä tylsistymistä jokin saattoi äkkiä räjähtää täyteen merkitystä. Se oli kuin olisin ollut jonkin perustavanlaatuisen merkityksellisyyden ulkopuolella ja minut olisi äkkiä imaistu sen sisään ja sitten sysätty jälleen ulos. Kuin merkitys olisi koko ajan, lakkaamatta, ollut läsnä, ja vain minä itse ja minun suhtautumistapani olisivat pitäneet minut erossa siitä.

Oliko näin? Oliko tuolla jotain, jotain objektiivisesti todellista, jonkinlainen elämän ja elämisen vakio, joka oli jatkuvasti läsnä mutta jonka yhteyteen minulla oli pääsy vain harvoin, käytännössä tuskin koskaan? Vai tapahtuiko kaikki vain sisälläni?

Olisin voinut polvistua, ristiä käteni ja rukoilla vapisten Jumalaa, Herraamme, mutta elin väärässä ajassa: kun katsoin taivaalle näin vain valtavan aution avaruuden. Ja kun katsoin ympärilleni näin yhteiskunnan jonka olimme suunnitelleet tuudittamaan meidät uneen, harhauttamaan ajatuksiamme, viihdyttämään meitä. Halusimme kaikkea mukavaa ja miellyttävää, pehmeää ja lämmintä, ja sitä me myös saimme. Ainoa asiayhteys, josta saattoi aina löytää vakavuutta suhteessa elämään, oli taide. Minä etsin taiteesta vain sitä, vakavuutta, kauneutta, täysipainoista olemista. Joskus löysinkin sitä, ja silloin se otti minut täydellisesti valtaansa, mutta se ei koskaan johtanut mihinkään, ei koskaan näyttänyt minulle tietä. Eikä se kenties ollutkaan muuta kuin jännitteen purkautumista ylirasittuneessa sielussa, heikkoa salamointia mielen pimeydessä.


Karl Ove Knausgård: Taisteluni

Omaelämäkerrallinen romaani, jonka kuudesta osasta vain kolme ensimmäistä on suomennettu; tämän kohdan suomennos omani. Teoksessa esiintyvät välähdykset jostain muusta kuin sekulaarista maailmankuvasta eivät ole kiehtovia niinkään älyllisesti kuin siinä, miten ne kuvataan saumattomassa yhteydessä kirjoittajan elämään, joka on suurimmaksi osaksi melkein pitkästyttävyyteen saakka tavallista.