Onni, kateus ja paha silmä

[Smaragd]

Onni suomalaisessa kansanuskossa on käsittääkseni nähty helposti tärveltyvänä ja joissain tulkinnoissa sen määrää on pidetty jopa vakiona. Toisen onni on saatettu nähdä olevan itseltä pois ja tämä kateus katsoo pahan silmällä onnen pekkaa, kenties hapuillen vaihtamaan vaikkapa naapurien välisiä onni-kärsimys napaisuuksia.Tässä vielä tiivistelmää näistä uskomuksista evästämään aihetta. Millaisia asioita ajattelette näiden uskomusten takana todella olevan, entä voiko ne pitää jollain tavalla paikkansa?

Minulla ei ole kattavampaa tutkimuspohjaa taustalla ja havaintoni pohjaavat lähinnä kuulopuheisiin ja perityn kulttuurin rippeisiin. Koska uskomuksiin on historiassakin aina ollut myös yksilökohtaisia tulkintoja niin mielestäni ei ole kauhean ongelmallista pohtia omiakaan teorioita ja näkemyksiä näistä aiheista; ketjun tarkoituskin on ennemmin pohtia henkilökohtaisia suhteita näihin menneisiin uskomuksiin, kuin tuoda julki kulttuurintutkimuksellista dataa. Voitaisiin nähdä olevamme tässä ikään kuin vielä nykypäivänäkin selkeytyvän ja selkeytyvän kansanuskon äärellä.

Itse ajattelen että tulkinta onnesta vakiona on virheellinen, mutta jonkinlainen polaarisuus onnen ja kärsimyksen välillä kulkee myös laajemmissa piireissä kuin pelkästään omassa yksilöllisessä päänsisäisyydessä. Esimerkkinä vaikkapa tämä naapurikateus, missä kateus ikään kuin ulkoistaa oman onnensa toiselle ja tekeekin sen silloin todeksi: ”minun onneni on nyt hänellä ja minulla on vain tämä kateuden kärsimys”. Miten se vaikutta tämän kateuden kohteen onneen on varmasti melko monimutkikas ja uskonvarainen asia. Asiaa kuitenkin havainnollisti minulle TV-sarjassa käynyt kohtaus, missä vankilaan joutuneen päähenkilön vaimon valokuva joutui vääriin käsiin ja kaikki se pyhyys ja kokonaisuus mitä oletin näiden fiktiivisten henkilöiden välillä olevan joutui jonkin hyvin rajoittuneen ns. ”pahan silmän” alle fragmentoiden vallitsevaa eheyttä. Vähemmän surkuhupaisia esimerkkejä samasta voisi olla okkulttisen piirin yhdessä läpikäymät koetukset ikään kuin jaettuna kärsimyksenä, jolloin onnen voisi nähdä ikään kuin siirtyneen tuonemmas virran taa - koetuksen ylittävään saavutukseen.

Ervastkin puhui jossain esitelmässään pariskunnan onnen kahdenkeskisenä salaisuutena pitämisen merkityksestä. Ikävä kyllä minulla ei ole enää tuota kirjaa käsillä, mutta muistelen hänen tehneen epävarmoja rinnastuksia kärsimyksen piilottamisen negatiivisuuden ja kauniiden asioiden salaamisen positiivisuuden suhteen. Luulen tässä olevan kyse asettumisesta keskipisteeseen napaisuuksien heilahteluja havainnoimaan. Negatiivisia asioita avoimesti käsittelemällä niiden vangittu hedelmällisyys pääsee lannoittamaan maaperää, ja kauniita asioita kätkemällä edesautetaan sydänkeskuksessa sijaitsevan ruusunnupun kukkaan puhkeamista. Mutta tosiaan hieman arveluttaa missä määrin asia on vain romanttista vinoutuneiden uskomusten sakkaa?

[Insanus]

Salassa pidetyt asiat kasvattat tietysti voimaansa, kuten vaikka ikävien juttujen sisäänsä patoamisesta näkee. Mihinkään kateuden lehmiä tappavaan voimaan en oikein pysty uskomaan.
Väliin jää kysymys siitä onko olemassa sellaista psyykkistä välitilaa (astraalia) johon voi painaa jälkensä niin että muutkin sen huomaavat ja reagoivat siihen niinkuin taitava näyttelijä joka sopeutuu kuvitteellisiin olosuhteisiin. Sellaisia kokemuksia on jonkun verran ollut, muttei tarpeeksi että niiden pohjalta tohtisi ruveta sanomaan paljoakaan mitään painavaa tällaisen telepaattisen vaikuttamisen todellisuudesta.
Tuntuu siltä että jotain perää voi olla, mutta siitä mitä kautta tuollainen vaikutus tapahtuu ja mikä vaikutus se on, en osaa sanoa juuta tai jaata. Tämähän on asia jota voisi varsin hyvin testata vaikka veljeskunnan sisällä.

[Angolmois]

Ihan synkrona mainiten, onni (ja siihen liittyvä ilo) ovat olleet viimeiset pari viikkoa hyvin tapetilla, kun olen käynyt Wynjo -riimun sykliä lävitse, johon kuuluu mm. vallitsevien olosuhteiden hyväksyminen yhtenä osatekijänä; tarkalleen ottaen niiden, joihin ei voi suoraan vaikuttaa. Riimun alussa totesin ääneen itsekseni, että elämästäni puuttuu ilo, inspiraatio ja muut positiiviset tunteet ja motivoivat tekijät sairauden ja lääkityksen vuoksi nykyisin hyvin pitkälti kokonaan. Tämän toteamisen jälkeen - olen kyllä tiedostanut asian jo kauan - viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet hyvin iloista ja onnellista aikaa lähes kaikin puolin, vaikka kärsimys ei ole mihinkään hävinnytkään; sen rinnalle on tullut eräänlainen henkinen tyytyväisyys ja asioiden hyväksyminen oman elämän suhteen. Jopa inspiraation sysäyksiä on ollut pitkästä aikaa.

Mihinkään kateuden lehmiä tappavaan voimaan en oikein pysty uskomaan.

J.R. Hannula taisi muistaakseni pohtia tätä eräässä kirjassaan entisaikojen kalevalaisten ja pohjalaisten tietäjien suhteen, ja esitti että kateudesta ja muista syistä naapureidensa kanssa kirouskierteessä olevat etenkin "pohjalaiset" vanhan liiton miehet ja naiset joutuivat sitten seuraavassa inkarnaatiossaan syntymään tuohon kiroamiensa ihmisten sukuun, ja sama väsyttävä karminen kiertokulku ei varsinaisesti johtanut mihinkään puolin tai toisin. Mielenkiitoinen ajatus.

[Soror O]

Naurattaa melkein kuinka hyvin tämä keskustelu sopiikaan tänne foorumin suomenkielisen keskustelun osioon. (Vaikka ko. uskomukset eivät ole vain suomalaiskansallinen ilmiö.)

Koen näiden ilmiöiden (onnen vakioisuus, kateus, paha silmä) liittyvän vahvasti juuri sellaiseen niukkuuden mentaliteettiin. Niukkuuden mentaliteetti pohjautuu mielestäni väärinkäsitykselle todellisuuden luonteesta, joten en pidä siihen liittyviä ilmiöitä olennaisina. "Paha silmän" samaistan mustaan magiaan. Näitä ilmiöitä on ollut ehkä entisaikoina ollut syytä varoa enemmän kuin nykyään (koska magian harjoittaminen on hankalampaa). En juuri mieti sitä tahtooko joku minulle pahaa vai ei.

En koe itse tarvetta kuuluttaa onneani, en tieten tahtoen kätkeäkään. Kerron onnestani, jos tiedän sen tuovan onnea muillekin. Harvoin se tuo, joten olen hiljaa. Enemmän jaan kanssaihmisten kanssa omia virheitäni.

Edit/ lisäys: Olen itsekin eräässä hetkessä, avioeroni jälkeen kyynisyydessä rypiessäni, tunnistanut itsessäni tämän "onnen vakioisuuden" -hahmon. Tutkittuani sitä enemmän huomasin, ettei sitä ollut olemassa vaan sen paikalla oli jokin oma täyttymätön toiveeni, joka odotti toimeenpanoa.

[Nefastos]

Lainaan toissapäivänä linjoille laitetuista teksteistä kohdat, jotka (paitsi, että ovat sattumalta hauskassa synkassa parinkin käynnissä olevan eri keskustelun kanssa tämän lisäksi) kuvaavat omaa näkemystäni aiheeseen:

Jos helppoja vastauksia vaaditaan, meillä on aina helppo nyrkkisääntö yksinkertaisimmassa kultaisessa ohjeessa: “Tee mitä tahdot, kunhan et vahingoita muita.” Johon esoteristille on vielä lisättävä selvennys: “Myöskään välillisesti ja astraalisissa maailmoissa.”

Tältä kannalta on hyvä, että nykymaailma on varsin skeptinen magian suhteen; jos ihmiset tietäisivät miten alhaisiin saavutuksiin he voivat päästä yksin mekaanista tahtoaan harjoittamalla ja kääntymällä luonnoltaan täysin neutraalien henkien puoleen kuten artesaanit työkoneidensa ääreen, maailma olisi vielä nykyistäkin synkempi paikka.

Toisin sanoen, uskon lehmäntapposilmään.

[Soror O]

Tältä kannalta on hyvä, että nykymaailma on varsin skeptinen magian suhteen; jos ihmiset tietäisivät miten alhaisiin saavutuksiin he voivat päästä yksin mekaanista tahtoaan harjoittamalla ja kääntymällä luonnoltaan täysin neutraalien henkien puoleen kuten artesaanit työkoneidensa ääreen, maailma olisi vielä nykyistäkin synkempi paikka.

Itse uskon magiaan, tietty skeptillisyyteni ja välinpitämättömyyteni mustan magian potentiaalista käyttöä kohtaan on välineellistä: En tahdo luovuttaa voimaani sitä harjoittaville uskomalla heidän voimaansa vahingoittaa esim. minua. Itselläni on uskomus, että kaikki ns. ulkopäin tuleva vaikutus on kohteen myötävaikutuksella syntyvää. Eli ollakseen toimivaa, mustan magian kohteella täytyy olla ikäänkuin jonkinlainen vuotokohta, "aukko", sokea piste olemuksessaan. (Ja näitähän riittää niin kauan kuin olemme ihmisiä lihan verkoissa.) Pyrin siksi keskittämään kaiken energiani oman olemukseni integriteetin kohentamiseen - ja jättämään huomiotta tekijät jotka eivät huomioitani ansaitse. Ehkä tämä on väärää ylpeyttä (kenties sokea piste!). Koen myös, että vaikuttaessaan minuun mustan magian harjoittaja tekisi tavallaan jopa palveluksen osoittaessaan, missä heikot kohtani sijaitsevat. Tietysti joskus, kun tilanne tuntuu sitä vaativan, vahvistan jonkinlaisia suojauksia. Mutta tämänkin yritän tehdä mahdollisimman neutraalisti, yhtä kasuaalisti kuin vetäisin takin päälle eteisessä. En tahdo kasvattaa ilmiön voimaa pelollani tai lataamalla siihen mitään muutakaan itsestäni.

[Soror O]

Tältä kannalta on hyvä, että nykymaailma on varsin skeptinen magian suhteen; jos ihmiset tietäisivät miten alhaisiin saavutuksiin he voivat päästä yksin mekaanista tahtoaan harjoittamalla ja kääntymällä luonnoltaan täysin neutraalien henkien puoleen kuten artesaanit työkoneidensa ääreen, maailma olisi vielä nykyistäkin synkempi paikka.

Itse uskon magiaan, tietty skeptillisyyteni ja välinpitämättömyyteni mustan magian potentiaalista käyttöä kohtaan on välineellistä: En tahdo luovuttaa voimaani sitä harjoittaville uskomalla heidän voimaansa vahingoittaa esim. minua. Itselläni on uskomus, että kaikki ns. ulkopäin tuleva vaikutus on kohteen myötävaikutuksella syntyvää. Eli ollakseen toimivaa, mustan magian kohteella täytyy olla ikäänkuin jonkinlainen vuotokohta, "aukko", sokea piste olemuksessaan. (Ja näitähän riittää niin kauan kuin olemme ihmisiä lihan verkoissa.) Pyrin siksi keskittämään kaiken energiani oman olemukseni integriteetin kohentamiseen - ja jättämään huomiotta tekijät jotka eivät huomioitani ansaitse. Ehkä tämä on väärää ylpeyttä (kenties sokea piste!). Koen myös, että vaikuttaessaan minuun mustan magian harjoittaja tekisi tavallaan jopa palveluksen osoittaessaan, missä heikot kohtani sijaitsevat. Tietysti joskus, kun tilanne tuntuu sitä vaativan, vahvistan jonkinlaisia suojauksia. Mutta tämänkin yritän tehdä mahdollisimman neutraalisti, yhtä kasuaalisti kuin vetäisin takin päälle eteisessä. En tahdo kasvattaa ilmiön voimaa pelollani tai lataamalla siihen mitään muutakaan itsestäni.

Ja tietysti, jotta keskusteluun tulisi tarvittavaa syvyyttä, ei ole tietenkään syytä rajoittaa itseään pelkästään mustan magian ("pahan silmän") kohteeksi, vaan myös käyttäjäksi. En tiedä missä määrin myötävaikutin oman isäni kuolemaan aktiivisesti tahtomalla, toivomalla ja kontemploimalla hänen kuolemaansa vuosien ajan. Tällainen toiminta ei voi olla vaikuttamatta molempiin osapuoliin. Silti, ja pitäkää minua hulluna tai pahana, en voi olla välillä ajattelematta sitäkään vaihtoehtoa, että olisiko kyseinen toimintani voinut jopa auttaa isää jollain tapaa... Mitä oikeastaan on vahingoittaminen? Onko esimerkiksi rajan taakse toivottaminen väistämättä vahingoittamista? Ei välttämättä, mikäli se tapahtuu entiteetin integriteettiä kunnioittaen ja rakkaudella (tässä on oltava puhdas, enkä tiedä edelleenkään kuinka onnistuin). Isä tahtoi rajan taakse - ja jopa: oli sinne jo monessa mielessä siirtynyt. Fyysisen ruumiin kuolema oli viimeinen etappi, missä saatoin häntä ehkä hieman jouduttaa. Tiedän, että sydämeni tullaan punnitsemaan ja saan palkkani kaikista teoistani. Tässä mennään alueelle, joka on kenties liian herkkä avoimella foorumilla keskusteltavaksi.

[Kavi]

Aihe menee hieman sivuun, mutta koska hätkähdin päiväunelmoinnisani ajatukseen pahasta silmästä ja epäonnesta jaan sen tässä:

Onko silkkaa taikauskoa vai liittyykö jokin saatanallinen varjo että kaikkeen mihin asettaa suuren tärkeyden tai merkityksen niin samalla seuraa pelko sen menetyksestä.
Esimerkkinä: Henkilö joka on rakennuttanut itselleen alttarin tuleekin pelkäämään sen tuhoa.
Alttari tokihan on vain tietyssä rajatussa mielessä symbolinen objekti, mutta laittakaamme esimerkiksi sen tilalle veljeskunta tai mikä tahansa asia, joka voi olla lihaa ja verta taikka puhdasta henkeä.
Kyseessä on pelko ja epätoivo varmasti. Välillä vain hätkähtää tähän.

[Nefastos]

Onko silkkaa taikauskoa vai liittyykö jokin saatanallinen varjo että kaikkeen mihin asettaa suuren tärkeyden tai merkityksen niin samalla seuraa pelko sen menetyksestä.

Tämä on vanha kreikkalainen ajatus hybriksestä: ihmisen joka on liian onnellinen on kätkettävä onnensa, sillä "kateelliset jumalat" lähettävät muuten Nemesiksen sen riistämään.

Käsittelin tätä asiaa magian näkökulmasta kirjoituksessa Demonien kuutio (luku 6). On mielenkiintoista muistaa myös, että buddhalaisuuden "liekehtivät tulipyörät", asurat, daimonit, egot, titaanit tai antijumalat käännetään usein myös "kateellisiksi jumaliksi".

EDIT: Merkillepantava on tässä yhteys "onnellinen" = "tyytyväinen itseensä". Tästä hybris-sanan myöhempi hieman muuntunut merkityssisältö. Asia liittyy siten välittömästi mainittuun egon auttamaksi & estämäksi tulemiseen, ja Saatanaan oman pimeän puolen esiin (an)nostelijana. On soveliasta että Kalevalassa noidat ja henkivoimat tunnetaan "kateina" (en ole perehtynyt onko tällä mitään faktista etymologiaa sanaan "kateus"), koska samaa mustaa vasta-ainesta voi magiauskon mukaan nostaa esiin ei ainoastaan itseään, vaan myös toista vastaan.

[Angolmois]

Mietin edellistä viestiä kirjoittaessani lausahdusta "kel onni on, se onnen kätkeköön", ja olisi pitänyt uskoa intuitiota jälleen kerran. Lähes välittömästi viestin kirjoitettuani sisäinen maailma muuttui taas ilman näkyvää syytä synkäksi kuin myöhäissyksyinen loskakeli. Tosin riimukin vaihtui Wynjosta Hagalaz -riimun, jonka merkityksiä on puolestaan 'varjon integraatio'; sieltä se alkoi taas kuikuilla. Allekirjoitan siis Nefastoksen viestin sisällön.

Mikähän lienee kateiden ja katumisen etymologinen yhteys, jos sellaista on?