Opettajien vierailut ja harjoitusten saamisen helppous

[Tulihenki]

Nykyaikana ei pelkästään ole helppoa saada okkulttisia kirjoja tilattua tai muinaisia tekstejä luettua internetistä; myös erilaiset opettajavierailut mahdollistavat harjoitusten saannin. Suomessakin vierailee vuosittain opettajia eri tantran traditioista, joogan perinteistä, buddhalaisista piireistä jne.

Kaikki tietää, miten suljettuja vihkimykset ja korkeammat joogaharjoitukset ovat olleet ympäri maailman hengellisissä traditioissa. Pelkästään valmistelevia harjoituksia on tehty vuosia tai jopa koko elämä. Je Tsongkhaba sanoi, että esim. tummon valmistelevia harjoituksia on tehtävä 100 000 kertaa ennen kuin siirtyy eteenpäin. Tämän voi ottaa vähintään suuntaa antavan kirjaimellisesti. Ylipäätänsä tummon harjoitusoikeuden saaminen ei Tiibetissä ole itsestään selvää; saati jonkin muun harjoituksen.

Käsittääkseni buddhalaisissa piireissä on ollut pelkona opetusten katoaminen ja kuoleminen. Tästä syystä viimeisimpinä vuosikymmeninä opetukset meillä lännessä ovat lisääntyneet, kun opettajat ovat tulleet asumaan länsimaalaisten keskuuteen. Tämä mahdollistaa ennen niin varjeltujen opetusten saamisen ilman, että mitään valmiuksia edes olisi ottaa niitä.

Kävin itse tummo-opetuksessa. En haluaisi tuomita monien toimintaa siellä, mutta väkisellä tuli välillä mieleen turistimarkkinat. Opettajan ilmoittaessaan tauosta, räjähti puolet salista juoruilemaan ja kahvia juomaan; kesken harjoitusten juostiin vessassa ja opetuspaperit olivat levällään lattialla - epäkunnioittavaa tiibetiläistä opetusperinnettä kohtaan, mistä ohjeistettiin kyllä.

Tälläisellä käytöksellä olisi varmasti Tiibetissä vähänkin kiivaamman temperamentin omaava opettaja antanut kepistä ja ajanut vuorilta alas.

Mitä olette mieltä, että opetuksia saadaan nykyään helposti julkisesti ihan? Oletteko itse olleet jonkun opettajan vierailulla oppimassa jotain tekniikkaa, meditaatiota ym.?

Ensi vuonna esim. Suomeen on tulossa opettajia dzogchenia opettamaan, joka on ainakin bön- ja nyingma-koulujen korkeimpia opetuksia. Luin itse aiheesta kirjan ja ei mitään asiaa lähteä mukaan. Kuten Tenzin Wangyal Rinponce sanoi, että korkein harjoitus on tosiasiassa se, mistä eniten hyötyy.

Onko Kali Yugalla toimiva ratkaisu, että tuodaan nämä varjellut opetukset ihmisille eikä anneta niiden kadota ja antaa ilmetä uudelleen jonakin toisena aikana? Onko buddhalaisten opettajien pelko aiheellinen?

En tiedä, tuliko ihan oikeaan paikkaan tämä ketju.

[Wyrmfang]

Kuulostaa ihan luonnolliselta kehityskululta, eihän nykyään maailmassa ole edes juurikaan kolkkia, jotka eivät olisi jossain määrin kosketuksessa länsimaiseen kulttuuriin. Opettajien huoli on varmasti täysin aiheellinen, sillä olisi aivan absurdia ajatella, että traditiot voisivat säilyä nykyajalla entisessä muodossaan muutamien poikkeuksellisen hyveellisten ja omistautuneiden ihmisten ansiosta; kyse on ollut koko sosiaalisen yhteisön ylläpitämästä asiasta, vaikka aktuaalista opetusta on annettu vain harvoille.

Minulla on aina tapana sanoa näistä asioista, että tässä voi nähdä hyviä ja huonoja puolia, mutta koska on aika vaikea sanoa, mikä lopulta tulee todella olemaan hyväksi ja mikä huonoksi, on parempi nähdä muutos lähinnä uusien mahdollisuuksien avautumisena. Patakonservatiiviset tahot pitävät aivan riittäämiin huolen päinvastaisesta näkökulmasta...

[Tulihenki]

Patakonservatiiviset tahot pitävät aivan riittäämiin huolen päinvastaisesta näkökulmasta...

Kristityt fundamentalistit näkevät näiden opetusten leviämisessä viimeiset ajat ja väärien profeettojen ilmestymisen.

Varmasti mahdollisuuksia avaavaa opetusten julkisemmaksi tulo on. Samalla se tarjoaa omanlaisia haasteita kuten, että ei lähde haalimaan itselleen (liikaa) opetuksia ja tule siten jonkinlaiseksi keräilijäksi.

[H. Nox]

Hyvä keskustelu!

Omat tunnelmani aiheeseen liittyen ovat aloitusviestin hengessä kanssa hieman kahtiajakautuneet ja olen alkanut suhtautua aiempaan nähden hieman kriittisemmin modernin buddhalaisuus-buumin onnistumiseen, varsinkaan sen tantriseen ja sisäisempää joogaharjoitusta koskevaan opetukseen. En näe varsinaisesti ongelmallisena sitä, että näitä opetuksia jaetaan tai, että tästä ulottuvuudesta heidän hengellisyydessään puhutaan avoimesti. En myöskään näe ongelmaa heidän opettajissaan ja ponnisteluissaan, jotka eivät ole kevyitä. Ongelmallisena näen sen helppouskoisuuden jolla näihin teknisiin opetuksiin ja "vihkimyksiin" varsinkin länsimaissa suhtaudutaan.

Uskon kyllä syvästi omistautuneen kanssaveljen tai opettajan mahdollisuuteen auttaa kuin ihmeenomaisesti toisen ihmisen ponnistelua. Mutta sanoisin, että tämä vaatii kuitenkin aina myös erityisiä olosuhteita ja erityistä intentiota molemmilta osapuolilta. Nykyään kun buddhalaisuudesta on tullut muodikasta, en vain jaksa uskoa että tälläistä intentiota löytyy läheskään niin monelta kuin ulkoisen harjoittajamäärän perusteella voisi arvioida. Uskon, että ne esoteerisia/tantrisia valmiuksia omaavat ''sisäiset oppilaat'' ovat edelleen aivan yhtä harvalukuisia kuin ennenkin.

Pelkästään valmistelevia harjoituksia on tehty vuosia tai jopa koko elämä. Je Tsongkhaba sanoi, että esim. tummon valmistelevia harjoituksia on tehtävä 100 000 kertaa ennen kuin siirtyy eteenpäin. Tämän voi ottaa vähintään suuntaa antavan kirjaimellisesti.

Mielestäni tämä loppumattomalta tuntuvassa toistomäärässä kuvattu kokonaisvaltainen omistautuneisuus, joka ei enää katso oman elämän rajoja, on loistava erimerkki missä tahansa harjoituksessa vaadittavasti intentiosta. Jonkin harjoituksen tai suuren oivalluksen tekninen kertominen eteenpäin on helppoa, se ei vaadi paljoa aikaa tai vaivaa. Mutta kenelle on muodostunut myös vaadittava intentio toteuttaa oman itsensä jokaisessa solussa tuo harjoituksen tai jonkin teknisesti kuvatun symbolin tarkoitus, toisin sanoen ymmärtää se mahdollisimman elävästi? Kuka hallitsee ja tiedostaa itsensä sellaisessa kokonaisvaltaisessa mielessä, että jokin tietty eksakti harjoitus voi häntä edes vähäisessä määrin todella kohottaa? Sanoisin, että tässä tulee kyseeseen juuri tuo intentio, jonka muodostumisessa on aina kyse jopa elämien mittaisesta evoluutiosta. Vaikka ihminen syntyisi aivan erinomaisten tähtien ja kaikkien muiden tekijöiden täydellisen harmonian alla, olisi tehtävä työ silti käsittämättömän suuri; kasvaakseen itseään suuremmaksi on ihmisen aina kasvettava jotenkin oman itsensä rajoista ulos. Luonnollisesti elävässä elämässä intentio muovaa harjoitusta ja harjoitus intentiota, ne ovat kuin yhden ja saman energian kaksi polaarista kulkusuuntaa. Mutta saada nuo kaksi tasapainotettua, tiedostettua ja hallittua on tosiaan sitä suurella tulikäärmeella ratsastamista, josta on aina puhuttu elämän ja kuoleman kysymyksenä. Sen vuoksi helppoon kehitykseen jonkin tietyn tradition sisällä minun on yksinkertaisesti mahdotonta uskoa.

Mutta tätä työtä pelottavammalta minusta tuntuu kuitenkin ajatus siitä, että jos tosiasiassa helppoja oikopolkuja olisikin olemassa. Sen verran idealistisesti uskon ihmeisiin ja ihmisen kykyyn kehittyä luonnon mukana suorastaan käsittämättömiin mitta-asteisiin, että olisi hyvin pelottavaa ajatella jos tuollaista kehitystä ja voimaa voisikin periaatteessa kuka tahansa saavuttaa vain toisella kädellä hieman opiskellen.

On vaikea sanoa, että mitkä buddhalaisuuden meriitit tulevat viime kädessä länsimaiden suhteen olemaan hengellisellä kentällä. Kunhan vielä nykypäivänä länsimaalaisesta näkökulmasta buddhalaisuutta niin räikeästi verhoava eksotiikka alkaa kadota, voidaan alkaa ehkä nähdä millaisia helmiä sieltä on löytyvä ja millaisia muutoksia tämä aikaansaa puoleen ja toiseen.
Mutta noin universaalimmin pidän idän ja lännen kohtaamista tällä kentällä hyvin kauniina asiana, joka varmasti tulee olemaan hyvin vaikutusvaltainen periodi tulevaisuutta ajatellen.

[Nefastos]

Tässä kohtaakin monta asiaa. Ensinnäkin, onko olemassa hengellisiä harjoituksia, jotka ex opere operato voivat auttaa ihmistä radikaalisti. Toiseksi, onko olemassa opettajia, jotka antavat tällaisia opetuksia "umpimähkään" (ihmisille, jotka ehkeivät ole sen arvoisia).

Jos näin, niin se lohkaisee vastuun ehdottoman valtaosan henkiselle opettajalle. Ihmiset jotka eivät paremmin ymmärrä eivätkä voikaan ymmärtää, toimivat tavalla jonka kehittyneempi henkinen opettaja etukäteen tietää.

Itse koen opettajien jalustalle nostamisen - jopa silloin kun he sen ansaitsisivat - nykyaikana negatiivisena. Tässä kritisoidut asiat, kuten kahvinjuonti & muistiinpanojen lattialle asettaminen, ovat lisäksi muotoseikkoja. Jaan toki käsityksen siitä, että henkiset asiat vaatisivat hartautta voidakseen tulla sisäistetyiksi, mutta mielestäni oikea käytös seuraa oikeaa eettistä tajua, ei muotokoodia, joka on pintatason ilmiö. "Tiibetiläisen mestarin" sanoin: "Appelsiinin makea mehu on kuoren sisäpuolella – Sahib. Koettakaa etsiä jalokiviä rasioiden sisältä, älkääkä luottako niihin, jotka ovat kannessa."

[Wyrmfang]

Ihmiset jotka eivät paremmin ymmärrä eivätkä voikaan ymmärtää, toimivat tavalla jonka kehittyneempi henkinen opettaja etukäteen tietää.

Joo, voisi olettaa, että jos on olemassa harjoituslinjoja, joiden opettajat ovat saavuttaneet jotain tavallisesta ihmisestä merkittävästi poikkeavaa, heillä olisi myös kyky huomata, kenen kohdalla opetukset tulevat todennäköisesti kantamaan hedelmää.

Ydinkysymys on minusta se kokonaisvaltainen aikakauden muutos, jossa on yksinkertaisesti mahdotonta säilyttää entisen kaltaisia tiukkoja opettajalinjoja. Tietenkin tästä seuraa se, että paljon oppia ns. valuu harakoille, mutta onko siinäkään nyt sitten hirveästi romantisoitavaa, että todella harvat ja valitut ovat tiukassa opissa samalla kun 10000 muuta kantaa jotain vesiruukkuja täysipäiväisesti. Ei sillä etteivätkö hekin ole pääsääntöisesti kokeneet olonsa mielekkääksi valmiissa kokonaisuudessa, mutta siitä luopuminen on hinta yleisemmästä mahdollisuudesta kehittyä yksilöinä. Valtaosa ei tietenkään tuota mahdollisuutta lunasta, mutta seuraako siitä valtavasti pahaakaan?

Jos jotkin potentiaalisesti hyvin vaarallisina pidetyt harjoitukset saisivat tuosta noin vain kenen tahansa hieman asiaan paneutuvan toimesta aikaan suurta tuhoa, niin varmaan yliaistillisten ilmiöiden materiaalinen todellisuus olisi jo aikapäiviä sitten todistettu tieteellisesti. Ei sillä etteikö kehoaan ja mielenterveyttään voi kuitenkin saada kohtuullisen helpostikin mutkalle, mutta tässä kohdin opettajien, jos ovat millään tavalla nimensä veroisia, pitäisi tietää vastuunsa.

[Tulihenki]

Kahvi on hyvää, mutta ei sitä kannata litkiä, kun on edessä kolmen tunnin luento/istumisharjoitusta! Paremmalla ajalla sitten aiheeseen kommentointia.

[Nefastos]

Luin juuri Dalai Laman puheenvuoron aiheesta "Niille jotka painottavat antaumuksellista uskoa" (kirjasta "Sydämen neuvoja", Bazar 2012). Se käsittelee oppilaan suhdetta hengelliseen opettajaansa, & kritisoi - tietenkin DL:n lempeällä tavalla - erityisesti sitä, kuinka opettajan poismeno koetaan syyksi luopua hengellisestä harjoituksesta; lisäksi muistutetaan siitä, kuinka "vakaumuksellisen uskon pohjana on järki".

Lainaan tähän kirjoituksen lopun, joka itse asiassa on jo lähes puolet tästä lyhyestä puheesta:

"On varmaa, että vaikka mestari hylkää ruumiillisen kuorensa, hänen siunauksensa ja hänen toimintansa ovat aina läsnä absoluuttisella tasolla. Se onko hän keskuudessamme vai, ei muuta mitään. Aina on mahdollista mietiskellä häntä.

Jos ajattelemme, että antaumuksellamme ei ole enää kohdetta sen jälkeen, kun mestari on lähtenyt maailmasta, syynä on se, että antaumus liittyy kiinnittymiseen. Uskomme, että mestari on kuin toveri, tavallinen olento, kumppani, lähiomainen. Tässä tapauksessa hän kuoltuaan katoaa kerta kaikkiaan, emmekä tiedä mitä tehdä. Tällöin tunteemme ei varmastikaan ole ollut oikeaa uskoa.

Toimittajan alaviite: Vajrayâna-buddhalaisuudessa oppilaalla on mestariinsa läheinen suhde, jonka ainoa tarkoitus on paljastaa oppilaalle mestarin todellinen luonto. Ensimmäisessä vaiheessa oppilaan luottamus mestariinsa auttaa oppilasta avaamaan mielensä syvemmälle totuudelle, jolloin mestari voi auttaa oppilaan mieltä kypsymään. Lopulta mestari ja oppilas ovat yhtä; mestari paljastaa todellisen luontonsa, joka on Buddhan ilmennyshahmo, ikuisesti läsnäoleva tietoisuus ja myötätunto. Siksi se, joka kiinnittyy mestarin ulkoiseen ruumiiseen, ei ymmärrä tätä totuutta eikä voi siksi saada suhteestaan mestariin muuta kuin samaa mitä suhteesta keneen tahansa ihmiseen."

* * *

Aihe on tärkeä sekä Oikean- että Vasemman Käden Teillä, ensinmainitussa eksplisiittisesti & jälkimmäisessä usein vaivihkaa. Voidaan ajatella, että syvä ulkoinen kunnioitus opettajia, traditiota & esim. näiden kulttuurisia tapoja kohtaan on mainio keino osoittaa hengellistä nöyryyttä & hiljentää mieltä. Ja ehkäpä se joillekin temperamenteille sitä onkin, eikä johda dualistiseen erotteluun. Itse olen kuitenkin nähnyt paljon sitä, että nöyryys jotakin muodollista (joskin henkeen ja vakaumukseen liitettyä) kohtaan herättää nimenomaan jaottelua & dualismia, siis henkisen kehityksen vastakohtaa, koska se aikaansaa närkästystä "vääräuskoisiin", jotka tekevät asiat eri tavoin. Siten omasta tietoisuuden & myötätunnon välineestä kääntyykin aivan odottamatta esiin puoli, joka rajoittaa molempia. Sama näkyy ihan jokaisessa uskonnossa; jopa sellaisessa perinteisessä satanismissa joka arvostaa vain oman itsen rehellistä esitystä näkyy hirveän helposti se, että kun aletaan tuomita jyrkästi tiettyjä muotoja, tuo ihanne oman itsen rehellisestä esityksestä perversoituu oman minän naamioimiseksi & laumahenkisyydeksi.

Elämä on kahtalaista meille kaikille; on muoto - jolla joudumme kohtaamaan toisemme & maailman & persoonallisen minämmekin - & sitten on muodoton, henkinen, ideallinen todellisuus, jossa uskonnollinen kilvoittelummekin toimii. Näitä kahta ainoastaan ei voi erottaa toisistaan, vaan ne tavallaan on aivan pakkokin jossain määrin erottaa. Esimerkiksi opettajan on pakko pitää "naamiota", koska absoluuttinen totuus on absoluuttista eikä siis suoraan ilmennettävissä, & samoin pyrkijän on jollain tavoin erotettava toisistaan muoto & henki, tai hän ei osaa kasvaa pyrkimyksessään, koska kaikki muka on jo valmista (joko tietyn ilmoitetun uskonnon/tradition muodossa, tai muuten).

Siksi omasta mielestäni modernissa maailmassa paras mahdollinen tapa suhtautua henkisiin opettajiin on ulkoinen toverillisuus (merkityksessä neutraali, kumartelematon suhde), joka ei jätä tilaa uskonelämän vääristäville, ulkokultaisille & dualistisille piirteille, & sisäinen syvä arvonanto & herpaantumaton kiinnostus opettajan opetuksiin. Todellinen opettaja ei halua meiltä mitään hartauden ulkoista ilmaisua, vaan hän on täällä opettamassa & uhraamassa itsensä juuri siksi, että hän haluaa auttaa sisäistä näkemystämme kasvamaan tosi totuuteen (myötätuntoon ja totuuteen, tai miten haluammekin niitä nimittää: âtma-buddhi-manas -kokonaisesitys on minusta toimiva). Tämä auttaa paitsi itseämme & opettajaamme - joka voi keskittyä opetukseen ilman käyttäytymisritualismia - ennen muuta ihmisiä ympärillämme, jotka tällä tavoin voivat keskittyä olennaiseen eli opetukseen sinänsä. Näin he eivät saa omaksi haitakseen mielikuvaa muotouskosta, joka tavallaan olisi vain fysikalistisen maailmakuvan emotionalistinen sovellus. Jos ihmisille kerrotaan kuinka se ja se henkilö on vihitty, selvänäkijä, ylipappi tms. hän tarkkailee kohtaamistilanteessa toista olentoa voimaolentona eikä tämän opetuksia, kuten tulisi.

Jatkoin tästä aiheesta, koska siitä on melko vähän ollut puhetta, vaikka se on minusta niin hirveän olennainen asia.