Kavi wrote: ↑Fri Jun 18, 2021 8:11 pmLuin rakkaudesta, maallisesta sellaisesta, että parisuhteenkin ylläpitäminen pelkällä rakastamisella ja rakkaudella ei riitä - tarvittaisiin myös luottamusta, kunnioitusta ja jotakin kolmatta, jota en nyt muista enää. Toisin sanoen rakkaus on oltava suhteessa, jonkin varassa. [...] Miten lisätä luottamusta ja kunnioitusta ellei rakastamalla?
Parisuhde tai pienemmässä määrin muukin kaksisuuntainen, tasaveroisuuteen tavalla tai toisella pyrkivä suhde on sellainen, että siltaa on aina ehdottomasti rakennettava molempien suunnista. Yksi ihminen ei voi, millään rakkauden kasvun määrällä, kohdata yksin toista ihmistä.
Yhdellä ihmisellä on melkoinen haaste olla rakkaudellinen ja kohtaava jo yksinkäänkin, suhdessa omaan toiseuteensa. Kun ihmisiä on kaksi (parisuhde), kasvun mahdollisuudet kasvavat eksponentiaalisesti, mutta samalla kasvavat eksponentiaalisesti myös haasteet, koska kumman tahansa yksin tekemä virheliike tulee molempia estäväksi ongelmaksi. Yleensä se myös eskaloituu, eli aiheuttaa ei-optimaalisen reaktion toisesta, ja niin edelleen.
Näin kasvu käytännössä vaatii myös niin hurjan määrän aitoa nöyryyttä ja kohtaavuutta, että kateuden este tulee kohdatuksi aika pian. Siitä voi siten muodostua portinvartija sille, tuleeko ihmissuhteesta aidosti intiimi, vai kääntykö kohtaaminen sittenkin valtapelilliseksi. Toki tämä on jo melkein tautologista, koska kateus nyt on lähtökohtaisestikin maailmaan valtapelillisesti suhtautuvaa. Kuvitellaan maailma resursseina joista täytyisi taistella. Myös tuo noita-kateiden idea liittyy paljolti (ei kokonaan eikä enää tietyn asteen jälkeen) onnen vakioisuusperiaatteen uskoon.
Ehtisikö vielä pari kohtaa Catoa tänään...
2,6
Quod nimium est, fugito, parvo gaudere memento: / tuta mage est puppis, modico quae flumine fertur.
Liiallisuutta vältä, muista iloita pienestä: laiva kulkee turvallisemmin, kun virta on hiljainen.
Okkultisti saattaa tuntea turhautumista elämänsä liian pienistä voitoista. Työskentely pienten asioiden parissa, niiden tekeminen mahdollisimman hyvin (mikä ei tarkoita pedanttista suoritusta), on kuitenkin käytännössä aina harjoitusta suurempiin asioihin. Mikäli oma pieni työ (Työ) tehdään hyvin, ajastaan tilalle tulee suurempia mahdollisuuksia. Mutta jos pieni asia jätetään huomiotta muka omalle arvolle sopimattomana, ei riittävän palkitsevana tai liian eksoteerisena, suurempaa tai esoteerisempaa työtä (talenttia) joko ei tule, tai jos se tulee, sen kanssa harvoin selviydytään. Ihminen joka on ponnistellut parhaansa mukaan missä tahansa töissä on iloinen niistä hetkistä, jolloin "virta on hiljainen".
2,7
Quod pudeat, socios prudens celare memento, / ne plures culpent id, quod tibi displicet uni.
Jos jokin hävettää, ole viisas ja salaa se tutuiltasi, etteivät pahastuisi monet siitä, mikä kiusaa yksin sinua.
Häpeä liittyy usein varsin epäolennaisiin sosiologisiin reaktiivisuuksiin. Avasin taannoisen Häpeä-artikkelini mielestäni hyvin olennaisella lainauksella Dhammapadasta: "Ne, jotka häpeävät sitä, mikä ei ole häpeällistä, eivätkä häpeä sitä, mikä on häpeällistä, joutuvat kärsimyksen tilaan, sillä he ottavat omikseen vääriä näkökantoja." Yleensähän uskonnolliset teokset, etenkin juutalais-kristilliset, opettavat häpeämään koko lailla kaikkea. Juutalaisuuteen kristinuskon pohjana kuuluu erittäin olennaisena häpeän ja neuroosien haltuunottoyritys rituaalilla, ei niiden filosofis-itsereflektiivisellä kohtaamisella. Dhammapadan ohje sitoo kauniisti yhteen käsien tiet: on olemassa asioita joita tuleekin hävetä (toisin kuin monet VKT-fanaatikot kuvittelevat), ne vain ovat harvoin niitä asioita, joita sosiologiset tai uskonnolliset normit uskottelevat (toisin kuin OKT yleensä automaattisesti kokee).
Caton ohje on siten ensimmäinen ja ehkä yllättävän tärkeäkin askel oman häpeän (ylpeys-häpeän...) käsittelyssä: että vaikka meissä heräisikin häpeän tunne, sitä ei tule objektivoida, ilmaista, kuvitella normaaliksi. Ehkä häpeämme onkin usein itsessään turha ja jopa negatiivinen asia? Syntyykö häpeä siitä, että jotain aivan todella on tehty muita vahingoittavalla tavalla, vai syntyykö se vain jonkin hyödyttömän normatiikan rikkomisesta? Tätä on hyvä mietiskellä itsenäisesti.
Asiaan liittyy sekin hyvin kiehtova – vaikka samalla itsestäänselvä – jatko, että jos oman häpeänsä on pohtinut valmiiksi tällaisella neutraalilla tavalla (eli se ei enää ole reaktiivista) ja sen ilmaisee Caton ohjeen vastaisesti muille, se lakkaa olemasta häpeää. Ollaan kuljettu tantrinen kehä, josta piirtyy esiin häpeästä pois johtava portti. Ja häpeän ohella poistuu iso osa turhaa ankaruutta ja muidenkin tarpeetonta tuomitsemista.
2,7a
Quod nocet, interdum, si prodest, ferre memento; dulcis enim labor est, cum fructu ferre laborem.
Kestä se, mikä välillä on hankalaa, jos se on hyödyksi. Suloista näet on nähdä vaivan kantavan hedelmää.
Okkultismin oppilaalle tärkeä erityisesti vaiheissa, joissa korostetaan virtaavuutta ja lempeyttä. Ihminen voi aina taivuttaa itseään kohtuudella, mihinkään haavoittavaan fakirismiin sortumatta. On yhtä vahingollista pyrkiä aina menemään oman temperamenttinsa mukaan kuin kasata itselleen esteitä liiallisesta harjoituksellisesta ankaruudesta (joka usein on lisäksi jonkinlaista onnistumisen kammoa, traumaattista suhdetta paljon puhuttuun ylpeys-häpeään ja joskus myös hiljattain keskusteltuun kateuteen).