Käytännön okkultismi ja esoteria vs. eksoteria

[Sothoth]

Törmäsinpä tässä taas tähän tekstiin. Suosittelen ehdottomasti lukaisemaan, mikäli okkultismi yhtään kiinnostaa. Jaanpa nyt hieman ajatuksia aiheen tiimoilta. Eli siis nähdäkseni tekstissä esitetään eksoterian ja esoterian ero (tekstissä käytetään näistä sanoja teosofi ja okkultisti); ensin mainittu on lyhyesti totuuden etsijä, joka pyrkii elämään teosofisten ihanteiden mukaan, mutta jälkimmäinen on valmis omistamaan totuuden etsinnälle koko elämänsä, hinnalla millä hyvänsä. Käytännön okkultismi näyttäytyy siis äärimmäisen vaativana siinä mielessä, että jokainen oman persoonan kivi on käännettävä ja oma itse on vieläpä sovitettava suurempaan kokonaisuuteen, eikä mikään uhraus ole liian suuri tällä polulla. Monet näistä säännöistä näyttävät liki mahdottomilta; esimerksi edes oman rakkainpansa kättä ei saisi koskettaa. Samaten vaativalta tuntuu länsimaisesta mielestä vaatimus oppilasryhmän muodostumisesta "saman käden sormina". Kuinka tällaisiin vaatimuksiin tulisi siis suhtautua?

Kun itse aloin vakavasti kiinnostua okkultismista, tahdoin omistaa koko elämäni sille. Aloin kuitenkin huomata, että oman persoonani kokoonpanolle tämä oli liikaa. Totaalinen halu uhrata kaikki ei yksinkertaisesti olisi ollut sillä hetkellä rehellinen ratkaisu, koska persoonalla oli myös eksoteerisia ambitioita, joista en niin vaan kyennyt heti luopumaan, vaikka tahto siihen olisi ollut kova. Pikkuhiljaa aloin siis erkaantua vahvasta pyrinnöstä omistautua yksin okkultismille ja kohtasin eräänlaisen "maallistumisen" kauden. Näin jälkikäteen ajateltuna tässä on ollut erittäin hyviä puolia (vaikka voi tuon toiselta kantilta ehkä erehdyksenäkin nähdä); oman yksilöllisyyden ja maallisen elämän tulee todella rakentua vankalle perustalle, jotta mitään henkistä kehitystä voisi saavuttaa. Tässä näkyy mustan aspektin vaikutuksen tärkeys. Supra petram bonere. Yksi haastava asia on ollut myös paljon seurammekin piirissä puhuttu kärsivällisyys; henkinen työ on pitkäjänteistä, eikä luonto tee hyppäyksiä. Voi olla puuduttavaa "puskea päätänsä seinään" saavuttamatta konkreettisesti yhtään mitään tuloksia, mutta siitä huolimatta tuo ponnistus on tehtävä. Henkistä työtä tehdään kuitenkin suurempaa kokonaisuutta, kuin omaa persoonaa varten. Tulisi löytää ilo jokaisesta hetkestä, jopa hyvin haastavistakin tilanteista ja saada niistä voimaa jatkoon. Toki oman persoonan ruoskiminen on yhtä lailla väärin ja kertoo toisenlaisesta erehdyksestä.

Eli siis vastaukseni noihin "Käytännöllisessä okkultismissa" esitettyihin rajuihin vaatimuksiin on: ehkä niitä ei kykene toteuttamaan, mutta siitä huolimatta ne on pidettävä mielessä, koska niitä on mahdollisesti seurattava sitten kun sen aika on. On vavahduttavaa tajuta, kuinka Suurelle Työlle olisi uhrattava kaikki, mutta samalla se on tulevan voiman lupaus. Tärkeintä on yrittää muistaa jokahetkinen pyrintö kohti totuutta, joka ei ole pakottamista.

Olisi mielenkiintoista kuulla erilaisia ajatuksia seuran sisältä tästä ehkäpä hyvinkin vahvasti mielipiteitä jakavasta aiheesta! Onko tahto omistautua yksin totuudelle ja "uhrata kaikki rakkaimman käden kosketuksesta lähtien" psykologista patologiaa, vai kenties ainoa polku, jota koet voivasi seurata? Vai jotain tältä väliltä?

EDIT: Keskustelu siirretty veljeskunnan jäsenten sisäiseltä puolelta julkiselle. JN

[Nefastos]

Erittäin hyvä keskustelunavaus. Olisihan tämä varmaan julkisellekin puolelle sopinut?

Blavatskyhan esittää tuossa artikkelissaan, että hän on jättänyt pitkästä listasta pois paljon kohtia, jotka eivät olisi mielekkäitä länsimaalaiselle. Samalla periaatteella voisi toki sanoa, että esim. tuo kielto rakkaan henkilön koskettamisesta on myös asia, joka ei ole mielekäs esittää nykyiselle esoteristille. (Kyseessähän on hyvin tekninen ohje aivan tiettyyn vaiheeseen, & ilman adeptigurua kertomassa milloin tuo vaihe on & miten se tulee toteuttaa, koko vaatimus on varmasti enemmän haitaksi kuin hyödyksi.) Toisaalta... juuri sehän artikkelin pointtina pitkälti olikin: Esittää, että okkultismi vaatii tavallaan "absoluuttisen uhrauksen", tai paremminkin, jatkuvan valmiuden suuriinkin uhrauksiin.

Siitä olen Blavatskyn (ja esim. Jeesuksen) kanssa ehdottomasti samaa mieltä: molemmat puolet, eksoteerinen & esoteerinen, tosin kuuluvat ihmisen elämään, mutta jompi kumpi näistä on aina määräävässä asemassa. Jokainen saa valita kumpi, idealismiko vai realismi, on herra, & kummalle siten jää palvelijan osuus. Pointtina ei siten olekaan se onko vaikkapa rakkaimman ihmisen käden koskettamisen kieltäminen tarpeen, vaan se, onko tällaisen uhrauksen halukas tekemään jokapäiväisessä elämässään käytännöllisen (versus filosofisen) okkultismin tiellä edistyäkseen.

Azazelin Tähden merkityksen näen ennen kaikkea "eksoteerisen esoterian" levittämisessä ("...pyrimme aikaansaamaan yksilöiden ja yhteisöjen henkistä laajentumista ymmärryksen ja rakkauden alaisuudessa."). Mutta toisaalta koen myös, että jos okkulttinen (siis todellakin maaginen, idealistinen eikä realistinen) ydin yritetään tästä irrottaa, koko rakennelma sortuu. Aina on oltava ainakin pieni vähemmistö, joka seurassa & seurasta toimii nimenomaan näiden salaisten periaatteiden mukaan, & tekee sen myös jossain määrin avoimesti (kuten esim. Blavatsky).

[Sothoth]

Olisihan tämä varmaan julkisellekin puolelle sopinut?

Voi tämän puolestani siirtää sinnekin, mikäli koetaan tarpeelliseksi.

Blavatskyhan esittää tuossa artikkelissaan, että hän on jättänyt pitkästä listasta pois paljon kohtia, jotka eivät olisi mielekkäitä länsimaalaiselle. Samalla periaatteella voisi toki sanoa, että esim. tuo kielto rakkaan henkilön koskettamisesta on myös asia, joka ei ole mielekäs esittää nykyiselle esoteristille. (Kyseessähän on hyvin tekninen ohje aivan tiettyyn vaiheeseen, & ilman adeptigurua kertomassa milloin tuo vaihe on & miten se tulee toteuttaa, koko vaatimus on varmasti enemmän haitaksi kuin hyödyksi.) Toisaalta... juuri sehän artikkelin pointtina pitkälti olikin: Esittää, että okkultismi vaatii tavallaan "absoluuttisen uhrauksen", tai paremminkin, jatkuvan valmiuden suuriinkin uhrauksiin.

Siitä olen Blavatskyn (ja esim. Jeesuksen) kanssa ehdottomasti samaa mieltä: molemmat puolet, eksoteerinen & esoteerinen, tosin kuuluvat ihmisen elämään, mutta jompi kumpi näistä on aina määräävässä asemassa. Jokainen saa valita kumpi, idealismiko vai realismi, on herra, & kummalle siten jää palvelijan osuus. Pointtina ei siten olekaan se onko vaikkapa rakkaimman ihmisen käden koskettamisen kieltäminen tarpeen, vaan se, onko tällaisen uhrauksen halukas tekemään jokapäiväisessä elämässään käytännöllisen (versus filosofisen) okkultismin tiellä edistyäkseen.

Azazelin Tähden merkityksen näen ennen kaikkea "eksoteerisen esoterian" levittämisessä ("...pyrimme aikaansaamaan yksilöiden ja yhteisöjen henkistä laajentumista ymmärryksen ja rakkauden alaisuudessa."). Mutta toisaalta koen myös, että jos okkulttinen (siis todellakin maaginen, idealistinen eikä realistinen) ydin yritetään tästä irrottaa, koko rakennelma sortuu. Aina on oltava ainakin pieni vähemmistö, joka seurassa & seurasta toimii nimenomaan näiden salaisten periaatteiden mukaan, & tekee sen myös jossain määrin avoimesti (kuten esim. Blavatsky).

Näin. Olisi järjetöntä käsittää nämä vaatimukset sillä tavalla, että ne olisivat ikään kuin itseisarvoisia sinänsä. Tämä johtaisi ulkokultaiseen "kuoren" palvontaan. Tarkoitus tosiaan lienee nimenomaan esittää, että tiellä kohti absoluuttista tietoa ja voimaa, on kaikesta persoonallisesta oltava periaatteellisesti valmis luopumaan. Voihan tietysti olla, että vaatimukset ovat konkreettisestikin totta, mutta ei liene mielekästä vaivata päätään sillä, pystyykö ne juuri nyt konkreettisesti täyttämään. Tie muuttuu sitä mukaa kun sitä kuljetaan ja on oltava valmis vastaamaan tuon muuttuvan tien esittämiin kysymyksiin niiden vaatimalla tavalla. Oikea vastaus muuttuu aina portilta toiselle; jossain kohtaa polkua voi olla tarpeellista elää väkevästi maailmassa kuten vasemman polun tantrikko, ja jossain kohtaa taas vetäytyä tuosta maailmasta. Tekniset vaatimukset ovat siis aina tilannelähtöisiä, mutta se mikä ei muutu, on oma sisäinen vakaumus ja vala Suuren Työn tekemisestä.

[Hoenir]

Oon kelaillut esoterian ja arkisten asioiden välistä yhteyttä viime aikoina. Se mikä okkultismiin ja ylipäätään Azazelin tähteen alunperin johti, oli tietynlaisen kielen löytyminen kokemuksille joita olin jo tapaillut aiemmin. Magia tai mikään "yliluonnollinen" ei ole varsinaisesti koskaan järin kiehtonut minua, ykseysajattelun löytäminen oli minun juttuni. Kokemukseni sen suhteen ovat olleet vahvoja, ja oli todella riemastuttavaa löytää tapoja kuvata kokemustani tästä kaikesta. Sittemmin on tapahtunut kaikenlaista, mutta olen viime aikoina tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että nämä kaikki ideat joita pyörittelen päivittäin päässäni, aktualisoituvat todella vasta arkisissa pintatason asioissa. Kirjoitinkin siitä tuonne toiseen topicciin, mutta kun astuu päänsä sisältä takaisin maailmaan, niin tulee ikäänkuin vetäneeksi kaikki ideansa arkisiin toimiin. Ei mikään ihme, että mikään ei tunnu miltään kun kaikki se mille on koskaan uskaltanut antaa arvoa, on ollut vain oman pääni sisällä.

Tämän takia olen tajunnut, että pitäisi oikeasti tasata vaakoja pään sisällä käytyjen asioiden ja ulkoiseen suuntautuvan toiminnan välillä. Esoteria ja idealismi toimii perustana mikä hedelmöittää pinnalla kasvavan rakenteen, mutta tästä lähin aion suoda paljon enemmän huomiota jälkimmäiselle. Olen kitissyt paljon siitä, että tuntuu siltä kuin olisin patsas jonka päälle valuu 24/7 lyijyä. Mikäli tunnistat vastaavanlaisen turhuuden & paineen tunteen, niin ainakin minulla se johtuu siitä, että en ole ollut valmis suhtautumaan rakentavasti vastuuseeni olla vapaa. Kun joka solun läpi puskeva tahto kuolee omiin käsiin, niin seuraa välttämättä merkityksettömyyden ongelma muodossa tai toisessa. Näin siksi, että valittu yhtyminen "Hänen" tahtoonsa on ainut väylä minkä kautta ihminen voi tuntea olevansa yhteydessä yhtään mihinkään.

Mitä tulee kaiken uhraamiseen, niin sille sanon täydestä sydämestäni kyllä, mutta sen on ehdottomasti tapahduttava aktiivisesti valittuna toimintana. Tekojaan voi omistaa uhrina Brahmanille, mutta aivan kaikkea ei voi antaa pois; nimittäin omaa vapautta ja sen viimekätistä haltijaa. Ego pakenee reflektoivaa tietoisuutta luonnostaan, se kiertää selkämme taakse välttämättä kun viimeinen isku koittaa. Kun ihminen luulee iskeneensä kuoliniskun, niin hänen toimensa on silti jo jonkun objekti, egon. Tästä seuraa inhottava ja äärimmäisen salakavala ylpeyden muoto, ylpeys sitä kohtaan mistä ollaan oltu valmiita luopumaan. Ihminen voi olla suhteessa Jumalaan, myönnän jopa että hän on Jumalaa itseään. Mutta väitän, että hän on silti samalla myös oma itsensä. Kurjaan maailmaan heitetty poloinen, jolla on kaikki valmiudet ylittää itsensä rakkaudessa. Sen suuruus punnitaan valinnan hetkellä.

[Sothoth]

Oon kelaillut esoterian ja arkisten asioiden välistä yhteyttä viime aikoina. Se mikä okkultismiin ja ylipäätään Azazelin tähteen alunperin johti, oli tietynlaisen kielen löytyminen kokemuksille joita olin jo tapaillut aiemmin. Magia tai mikään "yliluonnollinen" ei ole varsinaisesti koskaan järin kiehtonut minua, ykseysajattelun löytäminen oli minun juttuni. Kokemukseni sen suhteen ovat olleet vahvoja, ja oli todella riemastuttavaa löytää tapoja kuvata kokemustani tästä kaikesta. Sittemmin on tapahtunut kaikenlaista, mutta olen viime aikoina tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että nämä kaikki ideat joita pyörittelen päivittäin päässäni, aktualisoituvat todella vasta arkisissa pintatason asioissa. Kirjoitinkin siitä tuonne toiseen topicciin, mutta kun astuu päänsä sisältä takaisin maailmaan, niin tulee ikäänkuin vetäneeksi kaikki ideansa arkisiin toimiin. Ei mikään ihme, että mikään ei tunnu miltään kun kaikki se mille on koskaan uskaltanut antaa arvoa, on ollut vain oman pääni sisällä.

Tämän takia olen tajunnut, että pitäisi oikeasti tasata vaakoja pään sisällä käytyjen asioiden ja ulkoiseen suuntautuvan toiminnan välillä. Esoteria ja idealismi toimii perustana mikä hedelmöittää pinnalla kasvavan rakenteen, mutta tästä lähin aion suoda paljon enemmän huomiota jälkimmäiselle. Olen kitissyt paljon siitä, että tuntuu siltä kuin olisin patsas jonka päälle valuu 24/7 lyijyä. Mikäli tunnistat vastaavanlaisen turhuuden & paineen tunteen, niin ainakin minulla se johtuu siitä, että en ole ollut valmis suhtautumaan rakentavasti vastuuseeni olla vapaa. Kun joka solun läpi puskeva tahto kuolee omiin käsiin, niin seuraa välttämättä merkityksettömyyden ongelma muodossa tai toisessa. Näin siksi, että valittu yhtyminen "Hänen" tahtoonsa on ainut väylä minkä kautta ihminen voi tuntea olevansa yhteydessä yhtään mihinkään.

Hyvää pohdintaa! Itse aikanaan nimenomaan kaipasin abstrakteiksi jääville ideoille maanläheisempää ja konkreettisempaa ulottuvuutta, kun ne eivät tuntuneet minkään arvoisilta pelkän oman pään sisällä pyöriteltynä (Vaikka tietysti oman suuren arvonsa näen siinäkin. Ja on tärkeää omata ajattelukyky, joka pyrkii neutraaliin introspektioon.)

Mitä tulee kaiken uhraamiseen, niin sille sanon täydestä sydämestäni kyllä, mutta sen on ehdottomasti tapahduttava toiminassa. Tekojaan voi omistaa uhrina Brahmanille, mutta aivan kaikkea ei voi antaa pois; nimittäin omaa vapautta ja sen viimekätistä haltijaa. Ego pakenee reflektoivaa tietoisuutta luonnostaan, se kiertää selkämme taakse välttämättä kun viimeinen isku koittaa. Kun ihminen luulee iskeneensä kuoliniskun, niin hänen toimensa on silti jo jonkun objekti, egon. Tästä seuraa inhottava ja äärimmäisen salakavala ylpeyden muoto, ylpeys sitä kohtaan mistä ollaan oltu valmiita luopumaan. Ihminen voi olla suhteessa Jumalaan, myönnän jopa että hän on Jumalaa itseään. Mutta väitän, että hän on silti samalla myös oma itsensä. Kurjaan maailmaan heitetty poloinen, jolla on kaikki valmiudet ylittää itsensä rakkaudessa. Sen suuruus punnitaan valinnan hetkellä.

Näen itsekin, että ihminen on viime kädessä vapaa ja tuota omaa vapauttaan valita ei voi antaa pois. Tästä myös tietysti seuraa suuri vastuu; sillä ihminen on todellakin olento, joka pystyy niin kaikista korkeimpaan saavutukseen kuin mitä hirvittävimpään pahuuteenkin vapautensa valita kautta.

[Nefastos]

Voi tämän puolestani siirtää sinnekin, mikäli koetaan tarpeelliseksi.

Mites Hoenir? Saanko siirtää?

Tekojaan voi omistaa uhrina Brahmanille, mutta aivan kaikkea ei voi antaa pois; nimittäin omaa vapautta ja sen viimekätistä haltijaa. Ego pakenee reflektoivaa tietoisuutta luonnostaan, se kiertää selkämme taakse välttämättä kun viimeinen isku koittaa. Kun ihminen luulee iskeneensä kuoliniskun, niin hänen toimensa on silti jo jonkun objekti, egon. [---] Ihminen voi olla suhteessa Jumalaan, myönnän jopa että hän on Jumalaa itseään. Mutta väitän, että hän on silti samalla myös oma itsensä. Kurjaan maailmaan heitetty poloinen, jolla on kaikki valmiudet ylittää itsensä rakkaudessa. Sen suuruus punnitaan valinnan hetkellä.

Tässä on toisaalta kaksi eri asiaa saman yhden pulman (uhraus) ympärillä. Kuten sanoitkin, käsittelet tässä uhrauksen ongelmaa yksilön & ykseyden filosofioiden pumallisuutena. Artikkelin kantavana ajatuksena oli puolestaan okkultismin teknisempi vaativuus, jolle asian moraalinen problematiikka on valmistava vaihe (HPB:n kielellä "teosofiaa", eli tuota meidän "eksoteerista esoteriaa").

Tästä seuraa inhottava ja äärimmäisen salakavala ylpeyden muoto, ylpeys sitä kohtaan mistä ollaan oltu valmiita luopumaan.

Leikkasin tuon yllä lainaamani puheenvuorosi keskeltä yhden lauseen tähän erilleen, sillä se on asia, joka todellakin teknisenä asiana luo syvän haasteen mainittuun teknisen okkultismiharjoituksen tekemiseen. Miksi näin on ei tosin johdu niinkään paljon objektiivisesta pohjasta kuin kulttuurisesta vaikutuksesta: Kulttuurimme, joka aikoja sitten (jo ennen kristinuskoa platonismissa) on samaistanut aineen pahaan & hengen hyvään, tahtoo liitää hengen kautta aineeseen saatavaan kontrolliin lähtökohtaisesti moraalisia arvoja – jotka eivät siihen ollenkaan kuulu. Päin vastoin, olisi parempaa elää aineellista elämää kuin puristaa elämä kasaan kontrolloiduksi "mind over matter" -tahtotilaksi, jos mukana on ilkeää hybristä tai vastaavia tulehtuneen pelon eli/tai banaalin pienen minän palvonnan aineksia.

[Hoenir]

Saa siirtää, ja btw tämä oli mainio keskustelunavaus muuten Sothothilta!